Kadulla on kylmää

Normaalisti tällaisina päivinä minä olen vain kotona ja ihmettelen miten saisin mitään tehtyä. Ja ei, minulla ei ole missään nimessä tekemisen puutetta, minulla ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista mielenkiintoa lähteä mihinkään tekemään yhtään mitään sellaista, mitä voisin hyvällä omallatunnolla kutsua tekemiseksi. Kalaan pitäisi kenties lähteä, että voisi syödä kalaa ja perunaa, mutta silloin pitäisi mennä myös perunaan; tai ainakin ostaa perunaa kaupasta -jolloin voisi tietenkin ostaa myös kalaa kaupasta. Liikkeelle on lähdettävä. Tanja lähtee töihin ja minä vien koirat ulos. Essin kanssa me kuljetaan pienempi lenkki - Nellin kanssa isompi lenkki. Molemmat koirat on ripulilla - Nelli siksi, että se söi Tanjan nenätipat eilen - Essi siksi, että se on kohta 12vuotias. Sitten minä tulen kotiin, laitan koirille vettä ja paistan maksapihvejä, että tulisi lämmin. Tanjan tekemä perunamuussi kaipaa suolaa, joten laitan siihen suolaa. Sitten minä ota puolen litran kaljatuopin, jonka olen säästänyt jostain entisestä elämämstäni ja kaadan sen täyteen maitoa. Kylmää maitoa ei voita oikein mikään. Jos olisin vielä nuori ja voimissani - joisin minä jääkylmää vettä, mutta nyt olen jo 34 vuotias - vanha mies. Ulkona alkaa paistaa aurinko kun istahtaa kirjoittamaan - tästä tulee mieleen ne kesää lähestyvät viimeiset koulupäivät, jolloin mikään ei ollut mistään kotoisin, ulkona oli lämmin ja sisällä kuuma. Silloin minä istuin kirjoittamassa runoa siitä kuinka toivoisin olevani kuollut enkä elossa. Nyt minä kirjoitan kuin höyryjuna - äänekkäästi ilman minkäänlaista toivoa selvieytymisestä tämän päivän kirjoittajien joukossa. Tänä päivänä halutaa lukea Sofi Oksasta eikä miestä, joka asettaa pillulle esteettisesti arveluttavan manttelin. Puhun tietenkin Tommy Tabaermanista; miehestä joka kuollee aivosyöpään. Toivottavasti kuitenkaan ei, sillä se mies on niin aito esim. Maria Guzeninaan verrattuna, että se voisi olla Vesa-Matti Loirinkin veroinen taiteilija. Niin.. ehkä aika on ajanut ohitseni sen jälkeen kun täytin 16. Siitä eteenpäin koko maailma on kasvanut tällaiseksi kuin se nyt on - ja minä olen edelleenkin 16vuotias. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin vakituisia tuloja hoitotyön ammattilaisena ja opiskelen itseäni eteenpäin - ja se lienee varsin hyvä homma... mutta sisimmässäni en ole kasvanut kuudentoista ikävuoden jälkeen juuri lainkaan. Tosin - minulla on pokkaa tunnustaa tämä, ja olin 16vuotiaana henkisesti lähempänä 65vuotiasta. Tai niin ainakin luulen. Mutta tuleeko minusta koskaan mitään sellaista mitä minä todella haluaisin olla? Mitä minä halusin olla nuorempana? Salapoliisi? Kyllä - sitäkin, mutta vanhempana minusta on jatkuvasti pitänyt tulla taiteilija - tai jotain sinnepäin. Ehkä minusta aei kuitenkaan koskaan tule taiteilijaa vaan jään tälle sijalleni - koska kukaan ei halua minua niin paljoa kuin Tanja. Mutta olenko minä todella koskaan ollut sellainen, että haluaisin olla jonkinlainen - jonkinlainen huomattava henkilö? Omasta mielestäni olen varsin syrjäänvetäytyvä ja ennenkaikkea herkkä ihminen, jolle maailma on tarjonnut psykopaattista ainestaan enemmän kuin tarpeeksi. Mutta en minä voi tätä elämää siitä syyttää, että se on tarjonnut täysipainoisesti kaikkea sitä mitä se on tarjonnut! Hyvä elämä tämä on ollut ja tulee toivottavasti olemaankin - minun pitäisi vain uskaltaa ottaa kirjoitusvehkeet taas mukaani ja jatkaa kirjoittamista aina silloin kun se tuntuu vastenmieliseltä - jopa ahdistavalta. Olenhan kuitenkin alkanut jälleen kirjoittamaan - pitkän ajan jälkeen, ihmisiä varsin selvästi ärsyttäviä blogeja ja kirjoituksia, joita ei missään nimessä ole tarkoitettu ärsyttämään ihmisiä. Ja tämä ihan siitä syystä, että koen pitkästä aikaa himoa kirjoittaa ja kuunnella jazzia jossain ulkona, tai oikeastaan sisällä ja juoda kahvia sateen hingatessa talomme peltikattoa kosteilla, syväuurteisilla sormillaan.

Tässä metsässä.

Tässä metsässä
on rautaa

pihalla vapaa koira
musta koira
Alassuin itkevä lapsi
demokratiaa keinutuolissa
niillä sijoilla joille pysähdytään
muistelemaan
ensimmäistä kuulentoa.

Kuuntele kuinka
tässä metsässä
on rautaa.
Pyramidin langanohuet tukipylväät.
Kuollut puu
alas mäkeä likaisen
puron rantaan, jossa
me keskustelemme Einsteinin suhteellisuusteoriasta
onkiessamme särkikaloja ilman syöttiä.

Täällä me voidaan suunnitella
murha - etsiä vapautta toisista
universumeista tai itkeä
sitä kuinka saniaiset
valtaa alaa maa äidin mätänevän
vartalon päällä.

Tässä metsässä on rautaa
joka kutsuu pienikasvuisia
piikittäjiä luokseen
sen joen varrella
josta isiemme siittäjät saivat
mielihyvää humalassa.

Sanoituksia

Teimme ystäväni Lassi Viidan kanssa joitakin suomenkielisiä kappaleita tässä taannoin. Poikkeuksellisesti kaikki kappaleet olivat suomenkielisiä - ja meidän mielestämme hyviä.





Tässä joitakin sanoituksia kyseisille kappaleille.





TANJA ON MUN NAINEN





Tanja on mun nainen
Tanja on mun nainen
Täysin erilainen
Kuin kukaan muu.

Kun aamulla astun
Huoneeseen
Olen tullut
Lähtemättä uudelleen
Kun kuu, mereen
Pehmeään laskeutuu.

Ei Tieltä tältä eksy
Ei, kun tummiin syviin vesiin
Virta vei
Kun kuu, mereen
Pehmeään laskeutuu

Mutta kaikki ovet kiinni
On, olen vapaa mutta levoton
Meri on lämmin sininen
Kun Tanja on mun nainen
Tanja on mun nainen

Tanja on mun nainen
Tanja on mun nainen
Täysin erilainen
Kuin kukaan muu.

Tanja on mun nainen
Tanja on mun nainen
Täysin erilainen
Kuin kukaan muu.

Kun aamulla astun
Huoneeseen
Olen tullut
Lähtemättä uudelleen
Kun kuu, mereen
Pehmeään laskeutuu.

Ei Tieltä tältä eksy
Ei, kun tummiin syviin vesiin
Virta vei, Kun kuu, mereen, Pehmeään laskeutuu





säv. Lassi Viita/Jarkko Mankinen


san. Olavi Salko


sov. Mätä Mätäs





- - - - - - - - - -





MELKEIN NIINKUIN TÄSSÄ MAASSA





Melkein niin kuin tässä Maassa/ tuulen huudossa Laahaavassa/
ei nähdä halua kukaan Kuinka
eriarvoisia täällä ollaan

Kuinka väärin se on
Että kaikki on oikein
Oikein -
Kuinka oikein se on
Että kaikki on oikein
Oikein -
Ui tummat äänet pöydänpintaa
Oudoin elkein
Elkein -
Ja aamun lehti kuolemaa
Vuotaa kuvin selkein
Selkein -

Melkein niin kuin tässä Maassa, tuulen huudossa Laahaavassa/
ei nähdä halua kukaan Kuinka-
eriarvoisia täällä oikein ollaan
Mutta maailma pelastaa vain ne jotka uskaltaa unohtaa/ kuinka elämä vauhtia kohti kuolemaa
Antaa/ niin kuin äiti lapsensa keinua kiikuttaa/ niin kuin äiti lapsen keinun vauhtiin auttaa.


Kaikki on aina ollut
Ja tulee olemaan
Olemaan –
Vaikka kuinka pakenet
Tulet kuolemaan
Kuolemaan –
Ei kukaan tule sinua
Täältä pelastamaan
Pelastamaan –
Niin kuin kaikki
On ollut, niin tulee
Olemaan, Olemaan -

Melkein niin kuin tässä
Maassa, tuulen huudossa
Laahaavassa/ ei nähdä halua kukaan Kuinka
eriarvoisia täällä ollaan ja sillä lailla tässä maassa
Lastaan multaan hautaavassa/ ei kukaan koskaan todella
Halua meille valehdella, kuinka tässä maassa.. kaikki on
Epätasapainossa…

-chorus-

säv. Lassi Viita
san. Olavi Salko
sov. Mätä Mätäs








KUU





Oi, kuu
Niin kaunis kuu
Mereen turkoosiin
Huolet hautautuu.
Oi, kuu
Niin kaunis kuu.
Mereen turkoosiin
Huolet hautautuu

Kuu,
Kun yö saapuu
Kaunis kuu
Meri sinuun rakastuu

Kuu
Kun yö saapuu
Kaunis oot kuu
Meri sinuun takertuu





säv. Lassi Viita - The Inside


san. Olavi Salko


sov. Mätä Mätäs

toisenlaisten sateiden jälkeen

kuka minut tänne toi
kuka tänne toi
kuka maailman päälleni kaatoi?
kuka keksi sanat
syyttömyys
pysyvyys ja
puhdas läheisyys

vapauden jalat katkotut
ovet seisaallaan,
suut ristiin sidotut
niissä maisemissa
ei ole vapautta kun tietää
mitä vapaudelta haluaa
näiden aamujen alkaessa uudestaan

Ota aikaa yölle, ole yössä läsnä.
Tämän kuun alla
Näillä rannoilla, kun
sadepisarat tanssii merenpintaa.
On molemman puolen vapaudet meitä kaikki kiihottavia,
ennenaikaisia onneloita.

Anna aikaa hetki, anna hetki pimeässä,
sillä poistumisesta on tehty meille
todellinen huviretki.
Kun kaikki katsoo silmin vettynein sitä
joka vapaana makaa maailman sylissä
vailla ajan taikaa..


Tänä päivänä aivan yllättäen
Minä istun ja kuuntelen kuinka
Jazz soi. Naapurin nainen.
Huutoa. Missä metsässä sinä olet
Kasvimaan alakuloiset neekerit.
Minä katson kuinka ne kantaa
Mustaa nahkasäkkiä olallaan
Ja ajattelen, että siinä on sellainen
Malli tulevalle, josta niiden pitäisi
Luopua.

Ilmastointiventtiilin luukusta kuuluu
Kuinka talo puhuu tuhannella äänellä
Eilisen päivän meiningeistä.

Minua ei hymyilytä näin suihkun
Jälkeen ollenkaan kun olen kostea.

Taulut roikkuu seinillä epäjärjestyksessä.
Rumpusoolo. Takoo niin kuin musta sydän etelässä
Joskus. Jazz. Pohjamudassa makaa maailman kaunein
Lapsi. Sieniä silmissä.
Linnut laulaa etelän laulua.
Hullu huora, neekerihuora, natsihuora!

Minä olen jazzari siinä missä sinäkin, sanoo eräs
Ja kasaa sanomalehtiä ikkunalaudalle. Tekisi
Mieli tanssia kanssasi näillä askelilla. Ja sitten
Kaikki pysähtyy hetkeksi. Minä en ole ollut täällä
Tänään ainakaan. En muista. Kuka sinä olet. Tämähän käy hienosti, huutaa
Kätilö kun äiti on kuollut synnytyksessä sellaiseen asentoon, että
Se näyttää salaattipöydältä jolle on levitetty sisälmyksiä.
Yksi
Kaksi
Kolme

Sitten täysi hiljaisuus. Mikä sinun nimesi on, on yleensä viimeinen
Asia, jota kysyn. Miksi? Koska se on merkityksetöntä.
Veitsen värinen ikkuna. Onko kukaan koskaan kiivennyt sellaista seinää pitkin josta pääsee ainoastaan talon sisään kysyy talonmies. Minä olen Jumala, sanon puhelimessa.
Sitten ne hirttävät minut siihen asentoon josta Pietari tuli tunnetuksi ristillä.
Me puhuttiin hetki siitä kuinka Pascalin vaaka kumoaa Jumalan olemassaolon,
Kunnes minä sanoin, että laita siihen Jumalan paikalle hedelmä.
Naiseni keittää perunoita keittiössä. Minä istun ja luen raamattua. Täällä haisee vanha
Tupakka. Jazz. Gershwin. Ei se tehnyt jazzia. Suklaata ja punaviiniä. Kaikki mitä nainen tarvitsee on Vittu. Tiedättekin varmaan jo, että tein lapsen naisen kanssa, joka oli mielisairas sillä tavalla. Mahonkinen alusastia. Saippuakuplia kesäpäivänä. Odotettavia asioita.

Ja sitten.. täysi hiljaisuus.



Kesä.
Aamu.
Miltonin kadotettu paratiisi.
Missä ikkunassa. Minun silmäni.
Tämä on katkottua viisautta.
Ulinaa, Jazz, Jazz, Jazz.
Dave Brubeck; far more blue.
Kadulla. Ulkona.
Kesä.
Miltonin kadotettu..
paratiisi.

Dave Brubeck - Far more drums.
Se ui pitkin pöydänpintaa
niillä äänillä, joilla menneet tanssijuhlat JÄRJESTETTIIN.
siniset vaatteet
Ilmeissä hämmästystä
niissä
minä olen sinussa. Ulkopuolella avoin. Kuilu.
Ulkona,
siellä.
Sisäsyntyisyys on
kaunista kun kasvaa
iloisemmaksi.

Kuinka väärin se on että kaikki on oikein.
Minun sormeni hyppäävät näissä väärinpäin.
Ulkona.

Ei koskaan sisällä
ei enää

Kalamaisiin vaatteisiin sonnustautunut
myrskyn alla
merenpinta nousee
metsän tasolle.

odotan sitä hetkeä, jolloin
kaikki taas alkaa uudestaan.

Voiko mitään lukea kunnolla
rytmissä.
onko missään niin selvää rytmiä kuin tällaisessa
jossa kaikki on aina ollutkin.
Katselen aamulla

kuinka
kaupungin kadut valuvat viemäreihin.


Mikä on tämä tyhjyys
joka minua nimettömänä
ympäröi.
Kenen nämä kasvot
joita olemattomuudessa
näen.
Miksi liikkeet
on tutut
vaikka en sinua tunnekaan?
Pisaroiden takana
suunnatonta vapautta..
..Aivoitus kuolemattomuudesta vie monirantaiselle merelle.
Sadan päivän hiljaisuus sisältöä etsiessä

Uuden ajan alku..
..kaikki sanottu.

Mutta siltikin
tulen aina ihmettelemään..
..Mikä on tämän
tyhjyyden ydin..

..kenties minusta on tullut
tätä kaiken jatkuvaa toistumista
tarkkaileva.
Epävarma ainoastaan niissä asioissa, joiden avulla
olen jo kertaalleen itsestäni
irtaantunut.

Onko se väärin?

"Hei, mennään katsomaan taivaita tänä yönä!"
"On liian kylmä.. eikö mentäisi mieluummin kotiin.."

Onko se väärin?

Minkälaiseen todellisuuteen voi luottaa tässä
maassa?
Tarjottimet kiiltää
vesi.
Puhdas vesi.
..kun itse muuttuu menneisyytensä mukana
kohti tulevaa, on kiinni aina
ympäristönsä hulluimmassa osassa.
Mikään
Mikään ei ole tässä ja nyt.
Vain tyhmä väittää sellaista.
Elämä orjana
preesensin ikuisessa lumossa.
Ilman mahdollisuutta

paeta
valintaa pohjamudissa klassisen musiikin
säestämänä..

Autuus pinnan alla laivaranta, sana
Miehen kädet vetää venettä maalle.Tämä on hautuumaa
Lapsen ensimmäinen
Mustaa
Vedä henkeä tässä maassa."Sinä synnyt Nyt!"Ulos makea, huuto vedessä verta,kompuroimisen mielitietty. Mikä maa on niin suora, ettei sitä koskaan tarvi kulkea?Metsässä ruosteisia puita nirskuvat, narskuvat telakan äänillä.
Purppura ranta ulkoa. Sinä synnyt Nyt!
Kuka muka sanoo, että tämä on yksilöllistä elämää!? Avataan pulloja talon takana. Miehissä. Sitten se joki on kuivunut. Kädet on silmän jatke.
Viisaimpia on ne joilta uupuu ymmärrys siitä mitä muut haluaa.


Viileä vapaus Suo - ehkä, mielenvikaisen tautiluokitus.
Mihinpäin ylös, sivulle.. Leijona elää ihmislihasta ajatuksissa.
Vapaa jazz, siinä teille. Meren alla halkio - vesimuoto? Sataako tänäkin yönä, vai käveleekö joku käytävää näillä askelilla ei suuntaa.
Oikeassa. Raiskaava vapaus on sitä Huolettoman filosofin puhtaat vaatteet?
Me istuimme yössä, kaatosateessa ja puhuimme ajasta.
Minä ajattelin järjestäytynyttä rikollisuutta osaksi
tulevaa
Kalanhaju pilaa kaiken aamuyöllä, kuollut nainen vieressä makaa läjä roskia
kissaeläimen jäännökset suo - ehkä?
Alakerran viileys vangitsee luut niin lähekkäin, että ne pyrkivät erilleen tärisevin liikkein.
Halkio - vesimuoto.
Tässä veistoksessa sanoja
ymmärtääkö kukaan mistä puhun, tässä yössä on kuolema niin läsnä, ettei sen tuoksua erota pyhäpäivän fiiliksestä.
Minäkin olen raiskannut sanoilla niin monta ihmistä, kehuskeli juoppo peilikuvalleen.
Sitten se laski alleen toissapäiväisen aamupuuronsa ja otti kaksi sivuaskelta keittiön suuntaan."Näin! Minun nimeni on Samael!"
Missäpäin linnut lentää.
Kokoomuksen hallintomuotoon vapaus.
Pieniä askelia isossa maailmankaikkeudessa.
Mylvivä joukko.
Leipomosta operetti.
Pistävät kroppansa kuulemma peliin tehdessään palveluksia alati lihovalle väestöllemme.
En ole koskaan nähnyt niin montaa kuollutta
kuin mitä näin televisiossa.
Ja lopulta se oli minun vikaani,
että kaikki oli väärin.
Ne nylki luovuuden paksun nahan yltäni.
Sanoi, ettet sinä mitäänsellaista osaa, mitä ei oltaisi jo tehty.
Sitten me istuttiin hetki paikallaan ja haukuttiin sitä, kuinka kaikki matkii HIM:iä.
Telkkarissa neekereiden ruumiit ui läjäpäin alas likaista ojaa.
Se oli kuulemma liikaa sellaiselle ihmiselle, joka kokeili "tässä samalla" syödä wieninleikettä munakastikkeessa.
Halkio - vesimuoto?
Vääränlainen Jumala puhuu meitä vastaan.


JOLLEKIN MAALLE ON Sokean LINNUN LASKEUDUTTAVA. Tiukan Oven SULKEMINEN kuivaa huolet. PAHVIIN MAALATUT KALAT EIVÄT KOSKAAN OPI UIMAAN Tässä suolajärvessä.
Näillä SANOILLA EI KOSKAAN TULLA
kertomaan Sinusta

IHONMUKAINEN TUNNELMA VALJUUNTUNEELLA ÄÄNELLÄ DIABOLISET PAPPISVIHKIÄISET
Olet minulle eksynyt lapsi tai KOIRA. nuuhkimassa
uuden
maailman ilmaa
OVIA MENNEISYYDEN TAKAA.

ELÄVÄ PIHA
Aallon jälkeen. Ruutipuistossa vanhan Arkkitehdin hautamausoleumi rappeutuu tämän päivän sateissa.
MINÄ LUOTAN
ONNELLISIIN MATKAKUMPPANEIHIN
Kuka minua seuraa TÄNÄÄN?

VAIKEAT ALKUSANAT pyöreän
maailmankaikkeuden loppupuolella.
Mallikansalainen ON SOKEA
VALUVA iho, huuma viileässä illassa.En minä avaa SILMIÄNI
SILKKIPINTAINEN AJATUSMERI..
HENGITTÄÄ AINOASTAAN SISÄÄNPÄIN.



Se alkaa aina
niin. Kuka sanoo
vakavammassa rytmissä.
Sivistyneempänä, linnunlento. Ehkä puoli
Jossain syvemmällä. Ystäväni kehottaa
minua riisuutumaan aseista joita minulla
ei ole. Sillä minä olen alaston.
Näiden papereiden lomassa.
Siellä me ollaan. Nuoruuden leikkimetsissä.
MILES D.
Mies soittaa kalanpinnan
muotoisia
ääniä
jalaton. Se tuoksui varmaan hielle
tai iholle.
minkälaisessa asusteessa se haudattiin ja onko se edes kuollut
niinkuin PENTTI
TIMO tai J.
MILES D. minkälaisessa asusteessa se haudattiin,
ja mihin maahan.Luotanko minä sinuun näiden unien sisustajana?
Kävellään helsingin kaduilla.
Ei se ole enää niin oikein.
Metsän kruunupääpatsas.
Kysyy tyttö suuntaa ja rytmi alkaa kieppua uudelleen ympärillämme
lakanat tuulessa revityt siivet.
Sateen äänet metsässä. Ei
MILES D. Vapaampi mies aina oikeassa onko sen suu jatke näille äänille
maalaajan vaatteet sotkuisessa rytmissä koko ääniskaalan persoonallisuus
Politiikan tekijän vaimona
kukka valuu vanha kirkko sisältä kultaa
On!
Muistan kuinka äitini hiukset hulmusivat ennenkuin opin ymmärtämään tuulen olemassaolon.
Ja siitä olisi ollut helppo kirjoittaa musiikillinen mestariteos, jos olisi vain osannut silloin kun ihoni oli vasta kolme vuotta vanhaa.

näissä tuulissa on maailman ääni
sanoo lapsi
keittiö keinuu erillään. Jumalasta seuraavatl iikennevalot,
tai kirkon pihaan pystytetty menneisyys?
Me pohdittiin silloin
oman
näköistämme mausoleumia. Ikkunasta näkyy Tammelan talot
Eikä niissä koskaan mitään tapahdu.
Pullot uivat pöydän pintaa
yö vääntyy kierteelle sellaisella äänellä, ettei se ole aikoihin tavannut ketään.

Mikä on tämä tyhjyys joka minua nimettömänä ympäröi. Kenen nämä kasvot joita olemattomuudessa näen. Miksi liikkeet on tutut vaikka en sinua tunnekaan? Pisaroiden takana suunnatonta vapautta....Aivoitus kuolemattomuudesta vie monirantaiselle merelle. Sadan päivän hiljaisuus sisältöä etsiessä
Uuden ajan alku.. ..kaikki sanottu. Mutta siltikin tulen aina ihmettelemään....Mikä on tämän tyhjyyden ydin..

MARTINILASISSA KALANPÄÄ ons ellaisen MIEHEN TARINA. Puhuvatko ne Saksaa keskenään tällaisessa paikassa, jossa keuhkosairaiden ON LÄHES MAHDOTONTA HENGITTÄÄ? Niin monta kelloa nuoripari puri toisiaan samaan tahtiin salin toisessa päässä. IKKUNOISTA NÄKEE SATASEITSEMÄN VUOTTA vanhan kaupungin.Niillä kaduilla ei tuollainen mies olisi pärjännyt.
MINÄ
ISTUN
JUMALAN tai KUNINKAAN Pöydässä.
MINÄ?ja kirjoitan Runoa.. ..jolta puuttuu kaikki runon puitteet.Hevosenpaskassa ui likaisia matoja.

Joki virtaa väärin
LINNUT EI laula.
Enää.
Kun on pistävätuoksu
Tuhka

PEILISALI SAVUN KESKELLÄ. Lintu ei mahdu lentämään Palavahaluisia maailmanmatkaajia ja sade tai ukkonen.

Nykytaide
ainaisuus isän jälkeen nimetönhän kirjoittaa
MINÄ en näytä OLLENKAAN SILTÄ, miltä saattaisi olettaa.
Käärme ikkunasta hiukset
kiinni nämä lipuvat huoneet
Pyhä
Koirankolo
MUOVIKUORINEN MAAILMANKAIKKEUS SULAA
NIIN
kuin Dalin Kellot
paljasjalkainen veli
Lintuna kattohuoneen sisällä.

Mitä niillä on sanottavana?
kyselevät kaupungista samalla
kun musiikki riisuu nahkansa proletaarin tanssiessa.
Minä luen ihon pinnalle tatuoitua vanhaa ohjetta
maailmanvallasta.
Pyörremyrsky ruuvautuu irti
Niin OHUT MIES KÄVELEE KADUN YLITSE
ETTEI Liikenteen äänet resonoi sen iholta ollenkaan.
Kalevankadun autojono värjää alkukevään kevättuulet moniväriseksi.
Nurkkabaarin aivohallinto happamassa mallassienirihmaston syleilyssä.
Tämä on menneisyyden sankarimerta.



Kuiva Kukka
Maltoosi
KLOAAKISTA PLATONIN LAULAMANA
vääränlaisia sanoja. Vapaa PUDOTUS LIITTOKANSLERIN pakeille.
kusta pullossa.... väärän pyörimisnopeuden rahina
palaneen maapallon pinnalla.
MIETTIKÄÄ Kuinka avaruus puhuu JUMALAN
ÄÄNELLÄ

Näin syvä metsä on poispäin ajatellen MERI.
NIIDEN ihmetykseksi
rva. presidentti
riisui Leninin alastomaksi Hellenistien kevätjuhlassa
Oltuaan viikon kääpiömolekyylien vaikutuksen alaisena.



Tämän tyhjävatsaisen valomeren reunalla
Nussimisen elkeitä
Puusta veistetty vuorijono
En minä tuollaista muista. Pelejä, tanssi, Maksullinen nainen.
Pimeiden huoneiden
valossa
Pilli huutaa merellä
Poimuja tytön kämmenellä, Rock'n'Roll
Pedantti nuorimies. Hoitaja. Vaalea nainen runkkasi ystävänsä lihaa
Masturboi ollakseen vapaa Elintasokuilun saippuoidut reunat
(Mystifikaatti)
Hämmennyksen painoraja punnitaan
semiotiikan keinoin.
Kamarimusiikissa huoran huudon tunnelmaa.


Leimakirves, syyspäivä- eikö ne ole onnellisia ilman minua
Miltä kalat kuulostaa, mykkinä
vastavirrasta ujeltavina
minä menen pois.
Kiivas, musta - vapauden hinta on halpa, leikki leikin perään. Kuka minua rakastaisi
näissä vaatteissa.
Täytyy löytää se jokin, tietynlainen..
Huoran hiki, pesue Sen lapsi on sairas päästään
Planeettojen laulua kuunneltaessa
alkukantaisen somatiikan oppitunnit.
Tuleeko tästä parasta
huomisen jälkeen tänään levokas vaihdokas
Tulla kuolleeksi?
Aurinko imee itsensä tyhjiin
Ne sanoivat, astelua jalkoja
Ristiinnaulinta
älä ole itsesi.
Minä rakastan ainoastaan niitä
kuoret auki
Puhu
puhu
puhu
Linnunlento aamulla.
Laulu laula linnunlennosta. Vaalealla pinnalla Molekyylirakenne
sähkökemiallinen muutosP
aljon tuttua unohdettua.
Väärät sanat lopussa.
Lapset nuolevat ilmaapuistossa puunlehdet



Pohjattomalla maalla
mitta-astiassa makaa multaa
Plasmarokki tai taidemusiikki
haamun kaltainen liekki
kuplivaa hermeneutiikkaa,
Nietzscheläisen mielenkiinnon kohteita ja täyteenpunottu kirjanpinta, siannahkavaatekerta kutistuu väärässä pesussa.

SEIS.

Omistajatar hymyilee vierailleen
unikamu koira. Ja se liekki syttyy
pakanoille.
Venyvä lakana iho lohkeilee talvella.
Ilma on puhdas.

Kaunis Vittu

Mihin olen matkalla? Juna ohitti juuri Jämsän. Jämsässä kaikki talot ovat keltaisia, tai ainakin keltaiseen vivahtavia. Tulen Jyväskylästä, tai kenties jostain sieltä päin. En minä tiedä. Matkalta jostain. Junan ulkopuolella vilisee ihmisiä. Kaikilla on kiire junaan tai pois junan luota. Juna ei välitä. Se jatkaa matkaansa kiskoja pitkin aina seuraavaan kaupunkiin, seuraavalle pysäkille. Jonnekin pohjoiseen tai etelään. Jonnekin. Raiteet ovat lyhyellä matkalla suorat, mutta pitkän matkan jälkeen enemmän mutkalla kuin yksikään joki, joka virtaa läpi tämän kirotun, Jumalattoman maan. Saamattomuuteni vuoksi minun pitää yrittää päästä sisälle omaan hahmooni aina kun etsin asiaa, josta kirjoittaa ja merkitystä syille, joiden vuoksi minä kirjoitan. Silloin kun olin nuori kaikki oli avoinna, nyt kaikki pitää avata oikeilla avaimilla, jotka sopivat oikeisiin, niille tarkoitettuihin lukkoihin.
Talvella täällä on niin kylmä, että joutuu aina ostamaan uuden vaatekerran, vaikka omistaisi varaston täydeltä vaatteita. Kesällä ihmiset myyvät pieniksi käyneitä vaatteitaan kirpputoreilla ja hilluvat lähes alastomina kaupungilla. Autojen katot pitää saada alas, niin kuin televisiosarjoissa, että näyttäisi makealta. Kotiin mennään vain nukkumaan, jos sitäkään. Huoneet ovat täynnä elotonta tavaraa, ja kaikki on kaupan. Vieressäni istuu rumannäköinen mies. Se hörppii oluttaan äänekkäästi. Minua inhottaa. Se on lihava, parrakas ja pehmeä-ääninen mies. Minua inhottaa suunnattomasti. Ei ravintolavaunusta voi ostaa olutta luottokortilla ja käteistä minulla ei ole. Pitäisi hakata tuo mies ja varastaa sen olut. Ehkä voisin nukkua tovin.
Pelottaa mitä huominen tuo tullessaan. Lähestyessäni kotikaupunkia, pystyn luomaan mielessäni kartan, kolmiulotteisen pienoismallin kaupungin minulle jotain merkitsevistä kohteista. Rautatiesilta, rautatiesillan alunen, baari, karaokebaari, tori, baari.. ravintola, kuppila, yökerho, puisto ja baari. Nopeasti voisi kuvitella, että ajatteluni on varsin suppeaa, mutta ei. Jokaisessa baarissa on oma tunnelmansa. Jokainen ihminen baarissa on oma persoonansa. Jokaisella on oma tarinansa, joka on jollain tapaa samanlainen kuin kaikkien muidenkin tarina. Oikealla tavalla ajateltuna, jokainen baari vastaa yhtä luentoa yliopistolla… jos ei ajattele baaria vain ryyppyreikänä, jossa on tarkoitus nollata. Nerokas, Sosiaalisia tekijöitä tarkkaileva valveutunut henkilö oppii yhden ryyppyreissun aikana enemmän ihmisistä, kuin yksikään seitsemän vuotta yliopistolla notkuva kirjaviisas, muotia seuraava tai jakkupukuinen minätiedänteoriassakaiken-tyyppi. Vaikka onkin rumaa väittää, että teoria on heikompien ihmisten juttu ja että käytäntö opettaa enemmän.
Yhteiskunta tarvitsee teoriaan nojaavia ihmisiä ja teorioita pysyäkseen pystyssä, koska teoriassa käytäntö ei merkitse teorian toteutumisen kannalta mitään. Käytäntö muuttaa aina teoriaa käytännölle sopivammaksi ja teorian tarvitsee muuttua, jotta käytäntö saisi osakseen teorian, jota voidaan parantaa teorialla enemmän käytännönläheiseksi. Minä olen teoreetikko. En kovinkaan käytännönläheinen tyyppi.
Kirjoitan muistiin asioita, ettei minun tarvitsisi tuhlata aikaa enemmän käytännönläheisten muistisääntöjen kehittämiseen. Käytännössä olen tämän teorian mukaan "sitten-kun-ihminen". Juuri sellainen ihmistyyppi, jota halveksun.
Juna saapuu kotikaupunkiini juuri silloin kuin sen pitääkin. Aurinko paistaa pilvien lomasta, linnut laulavat, myrskypilviä itäisellä taivaalla. Tekee mieli juosta kotiin vaihtamaan vaatteet. Paeta tämän päivän iltaa juomalla itsensä humalaan, mennä baariin tutustumaan ihmisiin, joita tapaa lähes päivittäin.
Ohitan rautatieasemalle pinotut lehtikasat ja lehtimyyjät. Kaikki ovat siistissä järjestyksessä, pinoissa, kasoissa ja läjissä. Tupakka tuoksuu jostain kaukaa nenääni. Minunkin tekisi mieli polttaa, mutta olen saanut tarpeekseni tupakan aiheuttamasta päänsärystä. Ehkä sitten illalla kun olen humalassa. Humala ja tupakka sopivat hyvin yhteen. Rautatieaseman pihaan on kerääntynyt iso joukko autoillaan leveileviä raggareita, joiden päivän kohokohta on hetki jolloin puhutaan heistä. Ei se ole hienoa, mutta noille muodinmukaisille kapinallisille se on täyttymyksen suuri hetki. Miksi minä olen näin viisas? Miksi minä olen juuri tällainen kuin olen?
En minä niitä ihmisiä inhoa. Minä vihaan niitä ihmisiä. Niiden elämän tarkoitus on keksiä sääntöjä joilla ihmisiä pidetään aitojen takana. Niiden tarkoitus on sanoa, että "minulla on pätevyys kertoa sinulle miten tässä elämässä pitää elää". Ei se ole oikein. Ei kenenkään elämää pidä ohjata johonkin sellaiseen suuntaan jossa hän hyödyttää jotain sellaista tahoa, jonka hyödyttämisestä hän ei tiedä tuon taivaallista. Tien pinta polttaa horisonttia vasten epätarkkoja rajoja. Ihmisjoukko ylittää tien varsin siistissä laumassa, aivan kuin sovitusta merkistä. Jos juoksee suojatiellä, voi olla melko varma, että lähestyvä autoilija kiihdyttää autonsa vauhtia.
Loppujen lopuksi me haluamme olla kovempia, pahempia, parempia, nopeampia, kestävämpiä ja halutumpia kuin muut.. mutta samalla kuitenkin muiden suosiossa. Ihmiselämä ei olisi mitään, jos ei olisi jotain sellaista joka on huonompi kuin muut. Parempia ihmisiä on varmasti ja aina löytyy niitä, jotka ovat vielä parempia kuin parhaimmat koskaan tapaamasi ihmiset. Mutta onko tämä nyt sitä mitä minä haluan elämältäni? En minä halua sitä kysyä keneltäkään muulta. Menneen kesän ruohot muuttuvat tämän kesän vehreydeksi ja kaikki kukkii jälleen.
Vastaan astelee nuori äiti lastensa kanssa. Se on ostanut vaatteita, joissa sen lapset näyttävät aivan karkeilta. Pienen pieniltä hedelmäkarkeilta jotka kävelevät omin voimin eteenpäin ja haluavat "lasten hampurilaisaterian, jonka kylkiäisenä tulee muovinen auto tai pallo". Ei sitä voi siitä syyttää. Hyväähän se vain tarkoittaa, ja mitäpä sitä ei omien lastensa eteen tekisi. Ja tämän ovat ymmärtäneet myös markkinavoimat! Mitäpä vanhemmat eivät tekisi lastensa eteen! Siihen on helppo iskeä. Se on jokaisen vanhemman heikko kohta. Nuori äiti tuoksuu hajuvedelle. Minä haluan riisua sen alastomaksi. Taksikuski tööttää autonsa torvea jossain torin toisella reunalla. Minä kävelen yksin kohti kotia. Läpi puiston jossa linnut nokkivat hanskaa.
Kotipihassa kaikki on kuten ennen. Varjoisia käytäviä, kujia. Pienen lapsen vanhemmat tupakoivat parvekkeella heidän lapsensa leikkiessä hiekkalaatikolla. Puiden lehdet kiiltävät auringonvalossa hapuillen itä-tuulta kuin vihreät hansikkaat. Joku on taas tehnyt kiusaa talonmiehelle ja heitellyt kivenmurikoita nurmikolle. Marjapensaan keskeltä erottuu sininen pipo, jonka joku on sinne heittänyt talvipakkasten aikaan. Jossain kaupungin toisella laidalla ambulanssi huudattaa pilliään.
II
Ilta. Hieman ennen keskiyötä täydessä humalassa, tupakansavuisen baarin nurkassa, tai keskivaiheilla. Onko sillä väliä missä kohtaa näissä paikoissa istuu? Rauhoittavaa musiikkia soittava yhtye. Kenties Jazzia, en minä tiedä onko se sitä. Siltä se kuulostaa, tai ainakin siltä, minkä mielikuvan Jazz-musiikista olen saanut. Mikä voisi olla enää paremmin. Ympärilläni, baarin jokaisessa pöydässä istuu ihmisiä aivan kuin kirkossa. Toisinaan luokseni eksyy tupakkaa pummaava nainen, rahaa pummaava ystävä; kaikki itsevarmoina, yli-innokkaina ystävinä; kaikki oudossa järjestyksessä. Sekaisin toistensa joukossa, mutta kuitenkin niin hienosti nivoutuneena, että saatan erottaa lähes koko ravintolan. Juuri niin; ravintola kokonaisuudessaan, puhtaana, täynnä nuutuneita ihmisiä. Täynnä savua, pimeyttä, pehmeää kullanhohtoista valoa. Ilmassa leijailee elävä, irtonainen musiikki. Se luikertelee kuin käärme kuuntelijoiden tai asiakkaiden joukossa, välillä kadoten niin alas, että paikallaolijoiden hiljaisuuden saattaa katkaista tupakansytyttimen karkea rapsahdus.
Ihmiset kuuntelevat. He istuvat hiljaa, välillä sanoen sanan.. ehkä kaksi.. ehkä vain mainitakseen pöytäseurueelleen musiikin heissä aiheuttamasta tunteesta. Tällaisiin iltoihin minä olen tottunut. Tämä on surullinen, kaunis maailma, iloinen maailma, pehmeä sade kosteassa lehtimetsässä. Tällaisia iltoja minä kaipaan kotona ollessani. Kirjoittaessani runoa tai polttaessani illan viimeistä savuketta pimeässä keittiössä ikkunan takana. Silmieni tuijottaessa lasittuneina kaupungin sykkivää syliä. Kaupunkia kokonaisuutena.. sen neonvärisiä verisuonia. Autojen valoja, jotka matelevat pitkin katuja, aivan kuin yössä liian suoraa kulkevat tulikärpäset.
Ravintolan aavemainen, pehmeän musiikin täyttämä hiljaisuus rikkoutuu tarjoilijan pudottaessa tusinan verran tuoppeja tai laseja, jossain asiakkaiden näkymättömissä. Musiikin tempo kiihtyy hetkeksi. Aivan kuin soittajat olisivat vielä hetki sitten rakastelleet soittimiaan salaa, lähes ääneti..jonkin yht’ äkkiä keskeyttäessä heidän hiljaisen huumansa. Hetkessä kaikki on taas kuitenkin ennallaan. Tempo palaa kiihkeän nousuhumalan kaltaisesta kaatosateesta pehmeän samettiseen sammaluomaansa. Soittajat kylpevät ravintolan pehmeässä valossa tupakansavun herättämien savukäärmeiden keskellä, rauhallisina kuin nukkuvat lapset. Muistan kuinka lapsuudessani kaikki muusikot näyttivät näiltä muusikoilta. Heidän silmänsä ovat sulkeutuneet. He ovat oma taikapiirinsä. Musiikin tempo on lähes olematon, melkein pysähtynyt, synnytyksen kliimaksia kuolleen äidin ympärillä odottavien ihmisten hengityksen kaltainen.
Bassorummun pehmeääkin pehmeämpi kumahtelu on kuin kevätsade, sukkasillaan koulun käytävää juoksevien lasten jalkojen kopina. Unen mukanaan tuoma helpotus pimeässä keskiyössä. Virvelirummun ääni lattiaa lakaisevan luudan tasainen kahina, mutta kuitenkin paljon pehmeämpi.. sade jossain kaukana, havaitsemattomissa pimeällä pihamaalla vihreän nurmikentän kastuttua läpimäräksi ja siltikin vielä paljon aistikkaampi. Basso kumahtelee rauhaisasti soittajansa sylissä, luoden mielikuvia kaukaisesta tuulenvireestä tai kenties joesta.. vuoksesta jonka nousua saattoi odottaa. Pianistin sormet tekevät lähes olemattomia, mutta kuitenkin varmoja liikkeitä, aivan kuin hapuillen salaisuuksia, aarteita jostain kosketinkentän keskeltä. Aivan kuin hän koskettelisi naistaan tietämättä onko heidän välinen rakkautensa enää elossa. Mies on vajonnut syvälle 1930-luvun mustan etelän syövereihin. Hän soittaa kuin ei soittaisi lainkaan. Hän elää siinä. Hän elää musiikin vuolaasti tunteita valuvassa, sademetsämaisessa käytävässä, keskellä lämmintä suomaastoa. Eksyneenä punaisen hiekan peittämälle joutomaalle. Ehkä hän elää musiikissa! Ehkä hänestä on tullut osa rauhallisesti etenevää samettivirtaa, joka maalaa jokaisen paikallaolijan mieleen kuvia taiantäyteisistä kesäilloista, öistä, pimenevistä rannoista, rakastelusta aamuyön tunteina, mistä tahansa. Hän on osa elävää, täynnä hermoja, lihaksia, verta, nahkaa ja luuta olevaa konetta. Elävä organismi. Eläin. Ajatteleeko hän soittavansa? Tietääkö hän sen? Tuskin. Hän ei enää soita. Hän on omassa elementissään. Keskellä rauhaisaa kotia, kohdussa. Lämpimässä alkumeressä. Aivan kuin Jouluna. Loppukesän iltana auringon laskiessa. Onko tämä tropiikki? Rauhassa paikallaan elokuun lämpimässä illassa. Ihmetyksestä on tullut suurin kantava voima ja kaikki on valmista tälle hetkelle. Mikään ei muutu ja kaikki on tässä. Ihmetyksen voima, samaan tapaan kuin vanhuksilla joiden tietämys saattokodista ei ole järjenmukainen. Saattokoti on heille sairaala, paikka jossa parannutaan. Miltä ihmisestä tuntuu kun hän tietää olevansa huoneessa jossa hän tulee kuolemaan sadan prosentin varmuudella. Onko se sama tunne kuin seksiä edeltävä hehku kahden ihmisen välillä. Voiko tällaiseen vastata mitenkään. Miltä tuntuu viimeinen hengenveto?
Ilta on ollut kaikin puolin loistava. Eräällä tapaa sumean päivän kaltainen. Tällaisen päivän taakseen jättäminen on helppoa. Yksi Päivä muiden päivien joukossa ja kaiken kattava ilta, kuin saalistaan vakaasti seuraava peto. Humalan, pohjattoman turhamaisuuden mukanaan tuoma tunne kuolemattomuudesta. Olla humalassa on aina uusi tilanne. Ja mikä tärkeintä; Minulla on varaa juoda vielä lisääkin. Juoda itseni vaikka kuinka huonoon kuntoon. Tekisinkö sen? Joisinko välittämättä mistään? Miksi en!?
Juominen on pikainen siirtymä outoon onnelaan, jossa kaikki asiat ovat loistavasti. Minä olen vapaa ja minä etsin itseäni. Niin tekevät myös nuo muusikot. He etsivät itseään. He tietävät, tai oikeastaan tuntevat, etteivät koskaan tule löytämään itseään, tai ainakaan sitä osaa itsestään, jonka he luulevat löytävänsä. Se ei ole olemassa. He ovat sisällä elämässä. He ovat sen sisällä mitä etsivät. Tulessa joka palaa pimeässä puistossa keskellä pahinta syyssadetta. Epävarmuuden ja varmuuden varjoisalla rajalla ja he kaipaavat palavasti sitä kiihkeää tunnetta joka vie heidät yhä syvemmälle menneisyyden arvoitukselliseen hämärään. Paikkaan jossa kaikki on aina uutta ja uutta he etsivät yhä uudestaan. Niin tapahtuu aina kun on humalassa. Salaisuuksien huntu raottuu ja salaisuudet suhahtavat editsemme. Salaisuudet paljastuvat hyvin nopeasti. Tuskin huomaamatta.
He kirjoittavat ilman ajatusta, he kirjoittavat vahingossa. Tajunta aukeaa ja tieto valuu paperille tuhansina, kenties miljoonina sanoina, lauseina ja aforismeina. Jotain tapahtuu. Heidän rytmitajunsa on kaikonnut ja kaikki toimi sydämenlyöntien tahdissa. Tarkasti, epätarkasti, luonnollisuuden huipentuma. Silmät suljettuina, soitinten vingahdellessa kuin kivusta. Tempo kohoaa ja tempo laskeutuu soittajien kasvojen kiiltäessä hiestä. He maalaavat maisemaa.
Olinko minä eksynyt? En osannut vastata omiin kysymyksiini selvästi. Maailmassa ei ole lainkaan todellisia kysymyksiä. On vain vastauksia joita pitää parannella. Etsinkö minä parempia vastauksia? Millainen maailma olisi jos emme ajattelisi lainkaan huomista, musiikkia, humalaa, huutoa..
Kuka rakastaa ketä ja kuka rakastaa tarpeeksi ollakseen onnellinen. Kuinka olla onnellinen keskellä tyhjyyttä. Tarvitsemmeko me toisiamme? Katselen hetken ohikulkevia ihmisiä. Musiikki taukoaa ja soittajat siirtyvät seisoskelemaan baaritiskiä vasten. Heistä saattaa aistia tavan jolla he puhuvat toisilleen. Se on helposti havaittavissa. Kuka on kukin yhtyeessä, ilman että mitään ollaan sovittu. Niin se menee aina. Mitään ei sovita ja kaikki tapahtuu automaattisesti. Luonnollisesti. Kaikki ottavat paikkansa ja sitten hyökkäys alkaa. Hyökkäys kohti tuntematonta. Hyökkäys kohti epävarmuutta, kohti pimeydessä nesteenlailla lainehtivaa valoa. Samaan tapaan kuin pehmeässä teini-iässä. Se on sellainen aika, jolloin kaikki on elossa ja mahdollista. Silloin kaikki on jonkin arvoista.
Ja tätä on todellisuus. Todellisuus on kuin lintu jolta puuttuu siivet. Se nousee vain niin korkealle kuin on mielikuvitusta. Loppumatka onkin sitten pelkkää putoamista. Tarvitsemme jotain uutta suojellaksemme vanhaa. Pitääksemme vanhat arvot pystyssä me käymme taistoon menneitä päiviä vastaan. Vanhat arvot! Vanhat arvot ovat kaikki se mitä meillä on. Ja lopulta.. lopulta uudet arvot ovat vanhojen arvojen uudelleenlämmitettyjä versioita. Jatko-osia arvomaailmamme loputtoman värittömään tyhjyyteen.
Ravintolan ovella syntyy kaaos kun sisäänpääsy kielletään liikaa juoneelta miesporukalta. Luojan kiitos vahtimestari ei tiedä missä kunnossa minun pääni on. Yhtyeen jäsenet naureskelevat siirtyessään soittimiensa ääreen. Aivan kuin he olisivat käymässä joulupöytään. He istuutuvat rauhallisesti. Hermostuneisuutta ei huomaa. He ovat ammattilaisia. Heillä ei ole yhtyeenä suuren suurta arvoa, mutta taitojensa puolesta he pätkivät monta niin sanotusti, suosittua yhtyettä. Taito ei merkitse mitään silloin kun on nimeä. Nimen saamiseksi tarvitaan taitoa. Kuuluisuuden suossa moni hukkuu tietämättään ja tulee osaksi suota. Kilpaa ei voi ajaa olematta mukana kisassa. Niin käy aina kun lähtee tavoittelemaan taidon sijaan onnea. Tiedon sijaan uskoa. Uskon sijaan tietoa. Jos aikoo uskoa pitää uskoa sokeasti. Muuten ei usko lainkaan.
Millaiseksi huominen muuttuukaan tämän päivän odotusten muokattua mielikuvia tulevasta? Olen ollut eksyneenä tässä myrskyssä aina Auringon syntymästä saakka, enkä tiedä mitään kauniimpaa. Jokainen uusi aamu. Keltaiset lehdet pitkin poikin puistoa ja katujen varsia syksyllä. Kevään pienet puronorot auringon paistaessa ja luonnon uhkuessa nuoruuden kaunista voimaa. Keskikesän humala keskellä peltomaisemaa iskelmämusiikin soidessa jossain kaukana, mutta kuitenkin niin kovin lähellä. Hetki jolloin kirjoitan sanoja, joista muodostuu lauseita ja lopulta kymmeniä, satoja, tuhansia sivuja tarinoita.
Juon viiniä ja nautin elämästä tietämättä elämästä tuon taivaallista. Mutta niin kai kaikki muutkin elävät. He eivät vain välitä. Tunnen muutaman ihmisen jotka välittävät, mutta todellisuudessa heidän välittämisensä on kovin pehmeää taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kapina on hävitty vallankumous. Vanha pysyy vallassa ja hävinneet nostetaan ylös systeemin päättävien elinten joukkoon tai hävitetään totaalisesti. Näin on käynyt myös monille "nuorille kapinallisille." Heidät on "tyynnytetty", ostettu ja muutettu osaksi sitä systeemiä mitä he vastustavat. Heiltä puuttuu palava halu muuttaa asioita, joita he inhoavat. Ei systeemiä voi muuttaa systeemin keinoin. Se on taantumusta, hiljentymistä tai puhumista tavalla, jonka ympärille on luotu niin suuret vallit, ettei niiden takaa saa enää mitään aikaiseksi. Peliä ei voi pelata olematta pelissä mukana. Vapaus on illuusio tilan suuruudesta.
Aika poistua tästä paikasta. Katua pitkin seuraavaan luolaan. Odottamattomien ihmisten ja asioiden luo. Kuka tulee minua vastaan tässä kaupungissa? En tiedä enää mitään. Olen yksin jälleen. Harhaoppisena, uutena sieluna vanhassa maailmassa. Tämä paikka on aivan liian nopea. Ihmisillä on niin kiire, että heidän kulkiessaan ohitse pystyy heidän kasvoiltaan lukemaan, kuinka he luulevat tietävänsä mitä ajatella.
III
Aamut ovat kaltaiselleni ihmiselle tuskaa. Illan odotusta aamuauringon paistaessa kirkkaasti vasten makuuhuoneen seinää. Krapulan mukanaan tuomaa tuskaa ja suurta häpeää menneen illan tapahtumista, vaikka mitään ei olisikaan tapahtunut. En tosin muista yhtään aamua jolloin olisin hävennyt edellisillan tapahtumia. Jokainen ilta on kuitenkin aamunjälkeistä aikaa, ja se mitä tapahtuu on aina vain elämyksen siivittämää todellisuutta. Ei ole olemassa oikotietä elämän loppuun. Kaikki pitää ottaa osana sitä, ja lopulta me kaikki kuolemme. Tämäkin krapula on vain osa edellistä iltaa. Ilman tämän olotilan mukanaan tuomaa tyhjyyttä, en olisi kovinkaan onnellinen mies. On jotain mille pitää antaa arvo ja nimi. Pihalla lapset heittävät neonvihreää frisbeetä ikkunaan. Helvetti! Miksi minä en ole enää noin järjetön ja aito.
Lapsena elää elämänsä onnellisinta aikaa. Mikään ei ole koettua, ja kaikki on avoinna. Aikuisuuden suppilossa vaihtoehdot käyvät vähiin. Vapaudesta tulee valinnanvapautta. Ehkä se on juuri niin, että lapsena ei vielä osaa ajatella itseään osana yhteiskuntaa. Osana sosiaalista kokonaisuutta, jossa kaikki ei olekaan olemassa vain sinua varten. Kaikki vaan on. Lapsena on mahdollista palata osaksi luontoa, oikeaksi ihmiseksi, mutta yhteisö estää sen. Nuori mies korjaa autoaan talon takapihalla ja huudattaa musiikkia. Sen auto oli eilen etupihalla, sen minä muistan. Se asensi siihen kaiuttimia ja puheli matkapuhelimeensa kaiuttimien asentamisesta.
Krapula sitoo sisätiloihin odottamaan olon paranemista. Siinä sen huonoin puoli, mutta on siinä hyvääkin. Se muistuttaa eletystä elämästä, ja ennen kaikkea siitä, että jotain on tapahtunut. Lapset huutavat "perkelettä" pihassa kuin mantraa. Naapurin nuoripari nai äänekkäästi. Tässä talossa seinät ovat paperia niin kuin Japanilaisissa asunnoissa, tai oikeastaan mielikuvassa siitä, minkälaisia Japanilaiset asunnot ovat.
Se missä minä vietän yöni on minun asiani niin pitkään, kunnes haluan kertoa jollekin siitä, kuinka minä vietän yöni niinä öinä jolloin elän elämääni sillä tavalla, että se vaatii ymmärrystä ollakseen olemassa. Oikeastaan minä en tiedä missä ”minä” vietän yöni. Jäljelle jää nippu kuitteja, joista voi tarvittaessa tarkastaa missä yönsä on viettänyt. Kaikki on paperilla, eikä elämää tarvitse sen kummemmin suunnitella.

Aamulla päässäni soi "you will fly alone". Se ei ole musiikkia vaan mantra. Ulos ei ole asiaa ennen kuin on käynyt jossain muualla. Musiikki on jazzia parhaimmillaan. Miten löytää täältä kohtuus ilman että on aloittanut kaiken alusta? Yritän puhua asiaa itselleni, mutta sanoja on vaikea muodostaa kun ei ole pintaa josta ne tulisivat takaisin. Vieläkään ei sada, eikä minulla ole ollut kylmä aikoihin. Näiden seinien sisällä pitää hengittää vain ulospäin. Yhtä kaikki; minun on tehtävä päätöksiä, joiden kanssa toimeen tuleminen vaatii epäjärjestystä sellaisessa maailmassa, jossa metrejä mitataan rutiineilla. Mikä sen naisen nimi oli, johon tutustuin 2003 sinä yhtenä iltana? Se oli Minna. Minä näin sen taannoin. Se oli mennyt naimisiin ja sillä oli vuoden 2008 mallia oleva auto. Sillä se leveili minulle. Se sanoi, että "hyvin menee". Minä sanoin, että minulla ei nyt ole varaa edes leipään, niin se nauroi minulle. Nyt pitäisi saada jostain sen verran rahaa, että voisi ostaa kahvia ja leipää. Työn tekeminen tulee nykyään niin kalliiksi, että elämiseen ei oikein meinaa riittää. Joskus nuorempana minä varastelin ruokaa kun kaikki rahani menivät vuokraan. Silloin minä olin työtön ja luin kirjoja kaikki päivät. Silloin minä osasin kirjoittaa runoja ilosta, kun mitään muuta ei uskaltanut toivoa. Mihin ne päivät ovat kadonneet nyt kun niitä todella tarvittaisiin. Toisinaan minusta tuntuu siltä, että tarvitsen kunnon irtioton arjesta ymmärtääkseni missä minä olen silloin, kun tiedän tasan tarkkaan olevani jossain sellaisessa paikassa, missä minun pitäisikin olla. Näin syvään ojaan on mahdotonta hukkua huomaamatta, että on todella ojassa ilman ideaakaan siitä mitä tämän päivän sisältö on huomisen mittakaavassa. Ehkä minä ajattelen liikaa. Ehkä minun pitäisi vain lähteä pois hetkeksi. Ihmetellä elämää enemmän.. mikä on kyllä mahdotonta tämän päivän mittapuulla ajatellen.

Minkälainen päivä tulee huomisesta? Palkka tulee vasta kuun lopulla. Vielä pitäisi siis sinnitellä. Ehkä minä kestän. Onhan minulla makaronia ja tonnikalaa. Ketsuppi loppuu pian. Ylihuomisesta eteenpäin pitää siirtyä käyttämään polkupyörää työmatkoilla. Työpäivät pitenevät tästä syystä melkein kaksi tuntia, mutta toisaalta; se tarkoittaa että joka päivä on kaksi tuntia vähemmän aikaa olla tekemättä mitään. Minä näen usein unta kaloista, joiden perhe on kuollut auto-onnettomuudessa. Sitten minä esitän suruvalitteluja kalaperheille, eikä minusta tunnu edes pahalta. Miten kuolemaan pitäisi suhtautua? Mitä on elämä syntymän ja kuoleman välissä? Sellaiselle ihmiselle, joka ei usko Jumalaan, sen pitäisi olla kaikki kaikessa, mutta yleensä se on juuri päin vastoin.

Kun minä herään tällaisena aamuna, en ymmärrä miten kenelläkään on aikaa olla ja istua. Kuinka kukaan ehtii "nauttia aamupalaa". Todellisuudessa nauttiminen on kaikonnut kaikesta arkipäiväisestä toiminnasta, ellei sitten arkikieltä lueta osaksi todellisuutta. Arkipäivän asteikolla kahvin nauttiminen on pakollinen paha, joka pitää suorittaa ennen kuin jaksaa lähteä ulos. Kolumnin nauttiminen päivän lehdestä on sula mahdottomuus, mikäli aikoo ehtiä töihin. Olen vajonnut täysin nautintotyhjälle vyöhykkeelle, jossa todellisuutta mitataan televisiosarjojen juonenkäänteillä. Roikkuminen menneessä on kiinni tästä hetkestä, mutta toisinaan minusta tuntuu, ettei tätä hetkeä ole. On vain tämän hetken merkitys jossain todellisuuden ulottumattomissa. Kaiken nimeämisestä teorian keinoin on tullut teorian kannattavin voima; teorioilla rakennetaan käytäntöjä, joiden merkitys jää teoreettiselle tasolle. Se on kuulemma ihmismäistä toimintaa ja kuvastaa ihmisen merkitystä luomakunnan kruununa. Televisiossa puhutaan kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Kuolinilmoituksia ei erota mainoksista ellei katso hintaa. Minkälaisen maailman me omistamme? Mitä siihen kuuluu?


Ennen aamua on pakko herätä, ettei mikään jää väliin. Sen tietää vain niinä aamuina, kun haluaa löytää jotain merkittävää tästä päivästä. Nyt on maa harmaa. Ei yhtään lunta maassa. Minä tein matkan etäiseen pikkukylään silloin kun lunta alkoi todenteolla tulemaan. Seuraavaksi minusta tuli kuumeisen houreinen ja istuin paluujunassa täristen ja peläten sydänkohtausta tai kuumehorkkaa, jonka aikana tukehtuisin tai teloisin itseni pahasti Junavaunun teräviin penkinkulmiin. Missä olimme silloin kun vettä satoi ja lähiseudun pato murtui puolessa tunnissa kokonaan, peittäen tulvavedellä alleen kaikki seudun pellot. Emme me asuneet näillä seuduilla silloin, mutta paluu menneeseen onnistui kaikin puolin helposti katsomalla metsäisiä pellonreunoja, joiden mätänevillä reunoilla kaatuneet puut ikäänkuin leijuivat vieläkin veden pinnalla, vaikka kaikki vesi olikin jo aikaa sitten kadonnut.
"Juna viheltää äänellä, jonka pitäisi kuulua kirkkaasti tämän vaunun sisään, mutta sen vihellys jää hyvin heikoksi. Mikään tuossa äänessä ei rohkaise ajattelemaan, että "minä istun junassa" tai että "tämä on junamatka jonnekin". Menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus on kaikki mitä sen päälle, mitä sen jälkeen on tulossa. Tässä hetkessä kaikki on ei mitään niin pitkään kuin tämä hetki kestää."Sinä päivänä satoi vettä. Heräsin aivan liian myöhään. Minulla oli asioita, joita piti saada valmiiksi paljon ennen iltaa, mutta mikään ei kannustanut minua saamaan itseeni tarpeeksi virtaa niiden asioiden tekemiseksi tehokkaammin. Välähdyksiä sieltä täältä. Minä kotonani, minä linja-autossa istumassa ja puhaltamassa ikkunaan sydämelle tai peace-merkille piirtoalustaa. Höyrystyneen ikkunan pinta on maailman silmä kaiken rakentamamme sieluun.Ja sitten minä olen synnyinkaupungissani. Sataa vettä. Kaikki on märkää. Pitää mennä ostamaan Viiniä. En ehdi. Asioita hoidettavana. Seuraan hetken kuinka nuori tyttö puhuu puhelimessa riettain sanoin tulavasta viikonlopusta. Jos lapseni äiti saisi tietää kuinka paljon hän valehtelee itselleen lapsemme kautta, ei hän enää kestäisi omaa vajavaisuuttaan. Minä näen tuollaisessa tytössä oman lapseni ehkä kymmenen, kolmentoista vuoden kuluttua. Ja siitä minä en voi syyttää itseäni. Se on kaikinpuolin pelottavaa.Koiraa ulkoiluttava nainen. Siniset toppahousut, mustat saappaat. Rusakan punaiset posket. Jotkut ihmiset eivät näytä ihmisiltä mitenkään erityisen selvästi. Niin.. ja tietenkin; hupputakki. Siinä minun kotiseutuni lapsuusnäkymä.. 27vuotta sen jälkeen kun olin viisi vuotias.Jossain menee ambulanssi. Linnut eivät ole laulaneet nyt kolmeen kuukauteen. Talvi tekee tuloaan ja ne ovat olleet tarpeeksi kaukaa viisaita ja kuolleet pois ennen kuin lehdet ovat edes kokonaan pudonneet. Kesäisin niiden kanssa voi jakaa maailman. Yöt, illat ja aamut. Nyt ne omistavat kaiken sen minkä vuoksi me tehdään ikämme työtä ja menetetään joka ikinen aamu, päivä ja ilta, saavuttamatta minkäänlaista vapautta edes omassa porukassamme, saati oman päämme sisällä. Eivät ne jääneet tänne kastumaan kylmään sateeseen. Ei. Tai oikeastaan; miksi ne siitä meille kertoisivat.Koiran haukunta hiljenee kaiken muun alle. Minkäänlaisia suuntaviivoja ei ole. Lapsuusaikojeni kotiseutu jää harmaan, viileän syyssateen peittämäksi. Tällaisina hetkinä maailma tuoksuu märän koiran ja kalan sekoitukselle; melkein puhtaalle.

Nyt on talvi. Istun yksin pimeässä asunnossani ja kirjoitan. Tekee mieli tupakkaa. Lähden pihalle kulkemaan. Missään ei näillä nurkilla ole ketään. Kylmä tuuli on jokseenkin rauhoittunut, vaikka tälle päivälle ollaankin luvattu myrskyä. Sataa vettä. Lumi on sulanut lähes kokonaan ja talveksi tätä päivää ei voi uskoa hyvällä tahdollakaan. Ehkä lunta tulee vielä jonain päivänä tämän talven aikana, tai sitten ei. Odottaa saattaa, mutta varmuudella ei mitään voi sanoa. Yökahvila. Ihmisiä, jotka eivät ole syystä tai toisesta päätyneet kotiin. Menenkö minä tähän halpaan? Tilaan paistettuja munia, pekonia, juustoraastetta, perunaraastetta ja ison kupin mustaa höyryävän kuumaa kahvia. Avaan huomisen lehden, vaikka vielä eletään tätä yötä. Alleviivailen asioita huopatussillani ja mietin miten saisin itsestäni irti hieman enemmän tämän elämän suhteen. Mikään ei ole kuin ennen ja tulevaisuus vaikuttaa paljon avoimemmalta juuri silloin, kun on keksinyt, ettei mitään ole odotettavissa. Voi vain olla ja odottaa. Loikoa jossain ja kirjoittaa merkityksettömiä asioita merkityksettömistä asioista, ja ennen kaikkea iloita siitä, ettei mikään ole varmaa.Lattialla vilistää torakka. Se astelee nopeammin kuin mikään tuntemani eläin. Ja sillä on selvästi kiire kotiin. Ehkä se on tulossa baarista ja sitä odottaa vaimo, jolla on miljoona pientä torakansuuta ruokittavana. Ehkä se on tulossa töistä. Yhtä kaikki. Kuka siitä loppujen lopuksi välittää mistä tähän aikaan kukaan meistä on tulossa. Kaikki menevät kotiin tai töihin, eikä sillä ole merkitystä enää sen jälkeen. Torakan käynti on veneen liike. Ei minkään muun eläimen kaltainen.Makuelämys sumentaa ajatukset. Kananmunan lämmin, mutta raaka keltuainen maistuu eliksiirille. Rasvainen pekoni kasvattaa mielihalua seksiin, hörppy kuumaa kahvia ja paahtoleipä mansikkahillolla tekevät terää. Paistettu sipuli kuitenkin kruunaa kirjoittavan, lehdestä sanoja etsivän ihmisen aamun. Se joka väittää, ettei tällaisia aamiaisia syövän ihmisen suonet tukkeudu on väärässä. Mutta se, joka näitä syö, kuolee hymy huulillaan ja onnellisen tietämättömänä mistään muusta kuin elämyksistä. Makean ja suolaisen sekoitus täydellisessä harmoniassa. Äidinmaitoa aikuisille ja turhautuneille! Sellainen ihminen joka osaa ja haluaa löytää tällaisen paikan, saa jotain enemmän, kuin se joka tietää mistä saa parhaimman, nopeimman ja tyylikkäimmän latten aamutuimaan. -Me pyysimme teitä poistumaan. Ettekö kuullut kun sanoimme, että liike suljetaan ja pihamaalla loikominen on asiattomilta kielletty! Minä juovuin pelkistä sanoista ja katselin kuinka linnut nokkivat puunkuorta samalla kun ambulanssimiehistö pumppasi ison miehen rintaa sillalla.Kaupungin laidalla on suo, tai jotain mistä tulee mieleen suo. Sinne sanotaan hukkuneen joskus kokonaisen armeijan yksikön.. silloin kun ne kokeilivat hyökätä tänne. Ehkä ne olivat nuoria miehiä kaikki, mutta sinne hukkuivat suohon aseineen, sotisopineen päivineen. Eikä niitä voinut kukaan auttaa. Enkä minä tiedä, pitääkö se tarina uskoa vai ajatella ihan vain legendana, jolla peloteltiin kaupungin lapsia menemästä tuolle suolle. Ihan hyvä temppu, mutta täällä minä olin. Katselemassa suolle päin. Suot ovat jänniä siksi, että ne eivät niinkään näytä miltään siihen verrattuna, miltä ne tuoksuvat ja mitä tuoksu tuo niistä mieleen. Jotkut suon osat tuoksuvat puhtaalle, katajanmarjoille, kukkasille, elämälle ja ilolle siitä, mitä ne kätkevät sisäänsä. Toisinaan tuoksu suon läheisyydessä on hapan. Merkittävän hapan ja apea. Ja mikä siitä tekee silloin pahan? Onko hapan tuoksu paha? Tämän suon tuoksu oli sekoitus rautaa ja kusta. Ei niinkään vanhaa kusta vaan puhtaan, vasta virtsatun kusen tuoksu. Minä astelin suolla luottavaisin mielin. Toivoen, ettei näiden kosteiden lämpimien mättäiden alle kätkeytynyt mitään sellaista, mihin olisin saattanut upota silmänräpäyksessä, tai hitaasti ilman toivoakaan pelastuksesta. Jalkani kuitenkin upposivat joitakin kymmeniä senttejä tähän kosteaan maahan, ja jokainen askel kuulosti jonkinlaiselta ideavarkaudelta. Melkein kuin joku olisi imenyt ajatuksia päästäni pienellä mehupillillä. Käveleminen suolla ei ole mikään kokemus. Se on elämää parhaimmillaan. Sitä saattaa kävellä koko elämänsä pitkin siloteltuja pintoja, mutta heti kun astuu tämän mädän koiran ruholle, niin tajuaa mistä elämässä todella on kyse. Ja minä upposin tähän tahattomaan raatoon. Polviani myöten olin sisällä tässä maailmassa. Ja se upotti. Otti sisäänsä kuin nainen. Antoi minun upota vähä vähältä ahtaaseen lihaansa. Ja minä kuljin edemmäs. Minä kuljin edemmäs tällä suolla. Kauemmas kaupungista, pois siitä ainoasta joka saattoi tulla avukseni.Kaupunki ei enää edes näkynyt tämän maasta nousevan kosteuden takaa. Olin omillani ja se tuntui hyvältä. Mutta minä upposin. Minä upposin tähän maahan, eikä kukaan minua tulisi menneisyydestä auttamaan.Tämä on pelottavaa, mutta samalla täyttä elämää. Minä elän kerrankin niin paljon kuin vain yksinkertaisesti voin. Minä olen nyt tässä ja kiinni! Ei poispääsyä! Ei apua, ei yhtään mitään. Ja minä hukun. Uppoan tähän paikkaan hitaasti, mutta niin varmasti, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Tunnen kuinka jalkani lipeävät syvemmälle kosteaan hautaan. Tunnen kuinka ne lipeävät mitä todennäköisimmin suohon uponneiden puiden oksilta, ja minä jatkan matkaani tähän maailmaan. Haluanko minä edes yrittää pelastua tästä? Tämä on lämmin, kostea hauta. Tämä tuntuu hyvältä, mutta samalla pahalta. Liukas, kostea, lämmin syli. Lihaa, mutta maata. Ja minä pääsen syvemmälle. Syvemmälle tähän ja saatan jo tuntea, kuinka aikoinaan uponneet sotilaat kutsuvat minua jossain tämän sylin pohjalla liittymään ikuisuuden kosteisiin bileisiin. Mutta kaupunki kauempana horisontissa kutsuu minua jokaisen uppoamani sentin jälkeen takaisin neonvalolla koristeltujen reisiensä väliin Ja minä haluan upota, mutta myös palata kaupungin puhtaaseen kohtuun. Voimani eivät riitä tälle matkalle niin, että olisin tyytyväinen.