Hieman ennen puoltapäivää ja sen jälkeen..

Aamulla minä herään siihen, että koira näkee vieressä unta. Se on kivunnut sänkyyn, vaikka sitä ollaan kielletty ainakin sata kertaa tekemästä niin. Sitten minä puen ylleni nuhjuisen, vihreän kylpytakkini ja menen kuselle. Tänään on ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Onneksi on vielä aikaa kirjoittaa ja käyttää koirat ulkona.

Keitän kahvia ja mietin miksi Aurinko paistaa aina yhtä onnettomalta taivaalta riippumatta vuodenajasta. Harakat ovat jälleen marjapuskissa. Pitäisi tappaa niistä muutama, etteivät tulisi enää marjavarkaisiin, tai sitten laittaa verkot puskien ylle ja päälle niin, että marjapensaat ainakin osittain säilyisivät. Pitäisi korjata linnunpönttö vaikka se nyt tyhjä onkin. Sitten minä juon kahvia ja kuuntelen kuinka radiossa soi vanha iskelmä samalla iänikuisella kaipuullaan johonkin tämän maan ylle.

Kunpa edes sataisi hetken. Käytettyäni koirat ulkona on minun pakko istahtaa alas hetkeksi ja tuprutella yksi Chesterfield. Kuinka minusta tuli tällainen? Ennen ei ollut niin väliä tupruttelinko aamutuimaan yhtään mitään. Nyt siitä on tullut taas sellainen tapa jonka toteuttaminen ei vaadi minkäänlaista ajattelua. On vain helppoa istua ja tupakoida. Ruokin eläimet ja katselen hetken kuinka puu heiluu lounaasta puhaltavan tuulen mukana. Missä me oltaisiin jos kaikki paikan nimet unohtuisivat? Pitääkö minun oikeasti mennä tänään töihin?

Perjantaina meillä on soittokeikka. Minua ei huvita ollenkaan. Jollain tavalla pitää saada itsensä ryhdistäytymään ennen syksyä ja tulevaa talvea; muuten minä en selviä. Tanjalle pitää soittaa, että kuulee uusimmat jutut. Voi luoja kuinka minä rakastan sitä naista. Siksi minä kirjoitan sen nimenkin aina oikein. Jos minä alkaisin täyspäiväiseksi tyhjäntoimittajaksi, rakastaisi Tanja minua siltikin, mutta silloin me ei voitaisi asua tässä. Silloin meidän pitäisi muuttaa rivariin tai kerrostaloon vuokralle, enkä minä halua asua vuokralla niin pitkään kuin tiedän maailmassa olevan köyhyyttä.

Mutta se, että minua kiehtoo ajatus tyhjäntoimittamisesta, se on varsinainen ongelma. Johan minä ehdin olemaan tyhjäntoimittaja useamman vuoden ajan asuessani Tampereella. Ja se oli ennenkaikkea hyvää aikaa. Tässä maassa on niin paljon sellaisia tyhjäntoimittajia, jotka vain toimittavat tyhjää, ettei niille voi antaa minkäänlaista kunniaa siitä mitä ne saavat aikaan. Itse olen suhteellisen aktiivinen tyhjäntoimittaja. Pilaan asioita, rikon todellisuutta, oleilen puistoissa ja kahviloissa. Istun paikallani liian pitkiä aikoja ja mietin, miksi jotkut ihmiset ovat närkästyneitä siitä, että joku ei vain jaksa yrittää tai olla jotain mitä hänen tulisi olla kaikkien olevien sääntöjen mukaan.

Niin, sellainen perusjamppa. Ja sitten minä menin Tammelantorille juomaan pahvikupista vahvaa kahvia ja polttamaan muutaman kessun. Oliko silloin mitään merkitystä sillä mikä vuodenaika oli? Minä taisin olla silloin jollain tapaa niin hukassa, että olin löytänyt tien joillekin sellaisille maille, tai alueille, joissa kaikki oli jollain tapaa kosteampaa ja selvemmin esillä. Nyt olen jalostunut sen ajan ylitse ja enemmän eksyksissä. Ja mitä enemmän näen, koen tai tunnen - sitä vähemmän minä tiedän.

Kuolema näissä olosuhteissa ei olisi pahinta mitä mies voi joutua kokemaan - ja niin minä siteeraan Platonia tällaisena maanantaina. Oliko Platon kuitenkaan siteeraamisen arvoinen mies? Sokratesta ei voi siteerata tosissaan. Ja tämä olkoon sääntö vailla syytä.