Hetkeksi hotellihuoneeseen, jossa me katsellaan kuinka pilvet lipuu Pariisin yllä. Taivas on kuitenkin etupäässä pilvetön, vain nuo muutamat pilvet yrittävät. Sininen taivas ja täysin valkoiset pilvet. Ei ne taida olla suomen yksinoikeus. Minä otan kuvia niistä kamerallani. Sitten menen paskalle. Tanja lähtee ostamaan tupakkaa lähikaupasta. Minä kirjoitan hetken runoa ja kuuntelen mustien ihmisten puhetta jostain keskeltä hotellin takapihalle langenneista syvänsinisistä varjoista. Avaan punaviinipullon. Le Petit Lonque Dog, mukavaa ainetta. Jostain leijuu paistetun leivän tuoksu. Aamu on jo ohitse, mutta lähellä on pieni pullapuoti, jossa tehdään niitä uskomattoman hyviä kanelirusinakierteitä, joita me kaksi vuotta sitten täällä ollessamme ahmimme aina aamuisin kahvin kanssa. Nyt juon kuitenkin punkkua ja kokeilen keskittyä kirjoittamaan runoa, joka ei millään ota luonnistuakseen. Kuuntelen kuinka televisio tai radio pauhaa jossain naapurihuoneessa. Avaan sipsipussin ja mutustelen muutaman Tillikatkarapumausteisen sipsin viinin ohella. Sitten kirjoitan taas muutaman sanan ja pysähdyn ihmettelemään tätä kokonaisuutta. Me Pariisissa – jälleen! Mahtavaa. Ja sitten Tanja tulee takaisin. Me poltetaan tupakat ja napsitaan toisistamme kuvia avoimen ikkunan edessä. Minä yritän puhaltaa renkaita niin, että Tanja ottaa kuvan, mutta en onnistu. Sitten me juodaan viiniä. Ilta alkaa hiipimään Pariisin ylle. Ei täällä tule sillä tavalla pimeää heti – se vaan on niin, että tämä on valojen kaupunki. Puhtaat pehmeät kesävalot. Vai pitäisikö tätä kutsua valoksi yössä – keskellä ei mitään ja kuitenkin kaiken keskellä samaan aikaan. Tanjalla on ongelmia sen kanssa, mitä pukea päälle. Sitten me lähdetään liikkeelle. Matkaa on taitettavaksi melkein kaksi kilometriä, mutta se ei totisesti haittaa Pariisissa. Kaikki on nähtävä, kaikki on näkemisen arvoista. Ilmassa soi musiikki, tuoksuu ruoka ja juhla. Se sellainen kokonaisuus, jota voi kuvailla hetkeksi nuotiolla kesäyössä. Sellainen, kun aurinko ei suostu täysin laskeutumaan ja ilman on lämmin, puhdas. On kevyttä keinua liikkumatta yhtään mihinkään.
Kävellään kiinalaisten ravintoloiden ohitse. Sitten Italialaisten ravintoloiden, sekä muutaman kauniin katukahvilan. Pysähdytään hetkeksi ja juodaan punkkua kolan kanssa. Huono yhdistelmä. Poltetaan tupakat ja jatketaan matkaa. Sitten tullaan Place de la Bastillen aukiolle. Ollaan hetkellisesti hukassa, kierretään kehää. Tullaan Rue Saint Antoinelle. Sitä hetken matkaa suoraan, sitten oikealle, Voilá! Rue des Tournelles! Olemmeko me oikealla kadulla. Tämä on pieni, himmeästi valaistu katu, paljon pieniä porttikongeja. Sitten kuuluu musiikki, alkaa näkyä porukkaa. Tuonne me olemme kai menossa.
Ja me sukellamme tähän iloisena vellovaan, avomieliseen ihmisjoukkoon odotuksitta, valmiina keskustelemaan, tapaamaan uusia ihmisiä, kokemaan todellisuuden uudessa valossa ja hyväksymään kaiken sellaisenaan, ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja. Me kuljetaan baaritiskille ja tilataan ensimmäiset juomat. Tanja ottaa oluen ja minä otan Cuba Libren. Ei mikään ehdoton suosikkini, mutta hyvä aloitusjuoma illalle, jolloin ei voi olla lainkaan varma siitä mitä tulee tapahtumaan. Baari jossa olemme on erittäin pieni. Vain muutama tuoli, muutama pöytä ja ehdottomasti maailman pienin musiikkilava. Lavalla kiiltelee puhtaaksi puunattuja instrumentteja – ikään kuin odottamassa muusikoita soittamaan yötaivaalle yhtenään nousevaa musiikkia – savukiemuraa menneisyyden maailmasta. Taikoja ajan takaa.
- excuse moi, parlez vous francais? Kysyy vanhempi mies baaritiskillä.
- Un peau. Parlez vous Anglais? Vastaan.
- A little bit, yes. Hän sanoo ja esittelee itsensä.
- Gilles, My name is Gilles.
- Hi, my Name is Olavi – how ya’ doin? Väännän puheeni oletuksen verran etelä-valtioiden suunnalle.
- Hello Olavi. Would you like to make a donation and give your name and address for the band in order to receive a bands record sometime later for free?
- For free?
- Yes, for free.
- Oh, why not.
Pistän Tanjan kirjoittamaan salanimeni paperiin ja pyydän häntä valehtelemaan osoitteemme Suomessa. Tanja tekee hyvää työtä. Jopa kadunnimi on upeasti valehdeltu.
Baarin ovella syntyy meteliä. Kaikki kääntyvät katsomaan kuinka soittolavalle valuu ensimmäinen iso mustaihoinen mies. Tottunein ottein tämä vanha, harmaahiuksinen mies kaivaa isosta mustasta laatikosta esiin kiiltäväpintaisen saksofonin. Me seuraamme hiljaa hänen liikkeitään, vaikka muu ravintola tuntuukin olevan täysin välinpitämätön tämän miehen tekemisistä.
Ulkopuolella yö hiipii luoksemme. Katuvalot lämmittävät ilmaa olemassaolollaan, ei kuitenkaan niin, kuin ne lämmittävät hyvin läheltä. Niiden vuotama valo läpäisee ihon, tarttuu lihaksiin ja luihin, sulkee syliinsä ja halaa rohkaisevasti. Ja olemme tyytyväisiä siihen, että olemme juuri täällä. Enkä tarkoita, että olemme sisällä Baarissa, vaan Pariisissa – luovuuden ja rakkauden kaupungissa, valojen pehmeässä kaupungissa, joka on rakennettu ihmisille. Sillä sellainen tämä kaupunki on; ihmisille rakennettu. Toinen mustaihoinen, huomattavasti nuorempi, sileäihoinen mies nousee lavalle. Ottaa syliinsä punaisen, kiiltäväpintaisen kitaran. Hänen jäljissään lavalle nousee rumpujen taakse kipuava keski-ikäinen musta mies. Hänen kasvojaan peittää valtava parta, josta on huomattavissa selvästi harmaita partakarvoja. Bassoon tarttuu nuorempi vaaleaihoinen mies, ja koskettimien taakse kipuaa ehdottomasti orkesterin vanhin mies, joka näyttää Juutalaiselta opettajalta knallihattuineen ja harmaan beigeine pikkutakkeineen. Jalassa hänellä on housut, sekä peilin lailla kiiltävät mustat kengät. Yhtye tuoksuu arvokkaalle sikarille ja halvalle hajuvedelle. Kokonaisuus muistuttaa olemukseltaan Place Des Vosguesin tunnelmaa leikkivine lapsineen, suihkulähteineen päivineen ja puiden tarjoamine varjoineen. Hulppean vapautunut kokemus, kesken kuuman kesäpäivän – varjojen tarjoamaa rauhaa, kuumassa keskipäivän auringossa.
Bassoa kannatteleva mies nappaa muutaman terävän iskun basson kaikukopan juuresta ja baari hiljenee hetkellisesti, kosketinsoittaja juoksuttaa sormiaan muutaman oktaavin edestakaisin nopeasti ja rumpali heittää yleisön silmille nopean fillin. Ilta on käynnistynyt elävän musiikin osalta. Me kuuntelemme ja siemailemme juomiamme katsellen, kuinka tämä yhtye hädin tuskin liikkuu. Selvää liikettä on havaittavissa ainoastaan kitaristissa ja rumpalissa. Kitaristi näyttää pitkäleukaiselta mielistelijältä soittaessaan Funkahtavaa jazzia, rumpali ei näytä oikeastaan miltään, vain hänen kätensä liikkuvat – mutta miten ne liikkuvat! Vapaasti, vauhdilla! Ja hän pitää rytmin tasaisesti yllä – lähes liian tasaisesti. Me liikutumme ja hölmistymme samanaikaisesti kaikki. Musiikki virtaa kaikkien paikallaolijoiden läpi vuolaana, puhtaana virtana. Ilman karikkoja, ilman jokilaivoja. Suomaastona jostain syvältä orjuuden yöstä, kahdensadan vuoden takaa. Baarin ilma on kostea ja täynnä tupakankärjistä nousevia savukiehkuroita, jotka saavuttavat kohdevalaisimien sillat, samalla hiljalleen kadoten olomuotomme katonharjalle.
Kun me tultiin Pariisiin ensimmäistä kertaa, ihmeteltiin kuinka pariisilaiset taksikuskit ajavat. Niillä on vauhtia 110km/h aina ydinkeskustaan asti, jonka jälkeen ne selvästikin alkavat kiroilemaan ja ovat vihaisia. Näillä muusikoilla ei ole kiire, mutta he soittivat yhtä huolettomasti kuin pariisilaiset taksikuskit ajavat. Taksia me emme muuten käyttäneet koskaan täällä – ainoastaan matkalla lentokentälle ja lentokentältä keskustaan. Oikeastaan tässä kaupungissa kaikki rytmi on tällaista; nopeaa, selvää, mutta juuri niin sekavaa, että se sotkee ajatukset ja maalaa taivaan purppuraksi kankaaksi, jonka keskellä virtaa likaisen vihreä Seiné.
Me käydään ulkopuolella hengähtämässä. Sisällä on liian kuuma. Varmaankin yli 40astetta. Ulkolämpötila ei kuitenkaan jää paljoa sen alapuolelle. On kosteanlämmin ilta. Jos haluaisin todella, saattaisin nähdä kuinka sata-, sataviisikymmentä vuotta sitten vossikat matkasivat hevoskärryineen näitä katuja. Samettinen viitta hulmuten, komean viiksiasetelman kastuessa, Pariisin kosteassa yössä. Kavioiden onttojen käyntiäänten kaikuessa kiviseinistä. Kunpa sellaisen ajan voisi nähdä omin silmin. Vaan erottaisiko sitä tästä päivästä mitenkään – kun muutenkin kaikki elämässä on jotenkin niin upeaa ja epävarmaa kaiken aikaa. Tanja menee kadun toiselle puolen hakemaan meille olutta naapuriravintolasta. Tämä ilta muuttaa muotoaan jokaisen minuutin matkassa. Uusia naamoja, uusia outoja ihmisiä. Kaikki hienossa, sekavassa järjestyksessä odottamassa jotain, mihin kenelläkään ei ole lupaa. Kävelen hieman kauemmas ottamaan kuvaa kokonaisuudesta. Ihmisiä on niin paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Ilmassa leijuu rakkaus ja ymmärrys. Me ollaan kaikki osa tätä, eikä meillä ole enää mahdollisuuksia! Me ei enää olla vastuussa mistään muusta kuin elämästä itsestään – ja siitä, että kaikilla on hyvä olla. Me tavataan Belgialainen Narkkari, joka on tullut paikalle saksalaisen tyttöystävänsä kanssa. He puhuvat hyvää englantia ja ihmettelevät miksi ihmiset eivät istu alas vaan kulkevat ympäriinsä kadulla. Kokeilemme arvuutella mistä kukin on. Se ei onnistu. Seuraamme liittyy Susan Norjasta. Hän kertoo hukanneensa poikaystävänsä. Mutta sitten poikaystävä ilmestyykin paikalle. He puhuvat muutaman sanan norjankieltä – ja poistuvat sitten jonnekin yön pehmeään pimeyteen. Musiikki baarin sisällä kiihtyy nopeammaksi. Basso tuntuu kuljettavan kokonaisuutta eteenpäin – Rummut lyövät reikiä bassotaivaaseen, koskettimet ripottelevat isoja sadepisaroita kesäyöhön ja kitara laulaa yölintuna paranormaalia sävelmää. Saksofoni valittaa vanhana sutena jossain kauempana. Tunnistan kappaleen Miles Davisin Spanish Keyksi.
Lähden käymään naapuripubin wc:ssä. Musiikki muuttuu siististi häiveisenä kokonaisuutena Miles Davisista rock’n’rolliksi ja ranskankieliseksi keskusteluksi. Missään ei näy sisäänkäyntiä vessaan. Kävelen baaritiskille kysymään heikolla ranskankielentaidollani vessan sijaintia. Minut neuvotaan alakertaan. Astun pimeisiin rappusiin, jotka vievät syvälle jonnekin Pariisin katujen alle. Äänet kadulta kuuluvat selvästi tänne. Askeleet erottaa selvästi muista äänistä painavana kokonaisuutena, ja taustalta kuuluu kumeasti naapuribaarissa soittavan Jazz-yhtyeen musiikki. Käytävän seinät ovat kiveä. Kosteaa kiveä, ikään kuin tila oltaisiin käytävineen päivineen rakennettu jonnekin peruskallion sisään, syvälle maahan louhittuun hautaan, tai menneiden aikojen kaupunkiin osoittamaan kunnioitusta tulevaisuuden turhamaisuudelle.
Palaan takaisin kadulle, joka tuntuu olevan enemmän täynnä kuin lähtiessäni vessaan. Paidattomia ihmisiä, siististi pukeutuneita itäeurooppalaisia, muutama hyvin pukeutunut amerikkalainen, Pariisilaisia, Norjalaisia, Ruotsalaisia ja me. Muita suomalaisia me ei olla tavattu täällä. Jostain kauempaa kaupungin yltä kuuluu helikopterin säksätys, mutta se kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tanja voi pahoin. Se on juonut liikaa.
- Lähdetäänkö nukkumaan, Tanja kysyy.
- Ei vielä. Ilta on vielä nuori. Ollaan täällä aamuun asti. Kokeilen saada Tanjaa pirteämmäksi.
- En minä jaksa. Minua oksettaa. Päässä humisee.
Lähden saattamaan Tanjaa hotellille. Ehdimme Place De La Bastillelle, kun Tanjan on pakko oksentaa. Se piristää sen oloa hieman, mutta ei riittävästi. Matkaa on vielä 500 metriä. Kävelemme sen nopeasti. Tanja ei meinaa pysyä pystyssä, minulla on meno päällä. Saattelen Tanjan huoneeseen, autan häntä riisuutumaan ja peittelen hänet.
Poltan vielä tupakan ja katson huonovointista vaimoani, joka on kaivautunut lähes kokonaan peiton alle. Vain hiukset ja toinen käsi on näkyvissä. Pariisi soi outoa ääntä, joka muistuttaa taas hetkellisesti kuinka paljon täällä on afrikkalaisia siirtolaisia.
Wednesday, December 21, 2011
Thursday, November 10, 2011
KIITOS VUOSISTA
Vesisateessa
hukkuva paratiisi
sykkii hitaasti kuljettaen puistokäytäviisi osaksi
köynnöskasvien loputonta juhlaa.
Minut on ruokittu tylsäksi niputettu hellään huvilaivaan
kasvatettu vapauteen, tähän pehmeään aikaan
Sellaiseen muotoon, etten ollenkaan ymmärrä sanaa ”sikiöasento”. Mutta..
Kiitos vuosista jolloin
paksu kullini hohkaten ääneti ui jugurttivirtaa ylös katkaravun tuoksuiseen aivoluolaasi
ja polttomerkitsi minun päätökselläni
kesäpäivistä parhaat
(Sitä ennen elin puistossa,
kivenkoloissa nälkäisenä. Odottaen velton lootuspuutarhasi happamaa kukintaa.)
hukkuva paratiisi
sykkii hitaasti kuljettaen puistokäytäviisi osaksi
köynnöskasvien loputonta juhlaa.
Minut on ruokittu tylsäksi niputettu hellään huvilaivaan
kasvatettu vapauteen, tähän pehmeään aikaan
Sellaiseen muotoon, etten ollenkaan ymmärrä sanaa ”sikiöasento”. Mutta..
Kiitos vuosista jolloin
paksu kullini hohkaten ääneti ui jugurttivirtaa ylös katkaravun tuoksuiseen aivoluolaasi
ja polttomerkitsi minun päätökselläni
kesäpäivistä parhaat
(Sitä ennen elin puistossa,
kivenkoloissa nälkäisenä. Odottaen velton lootuspuutarhasi happamaa kukintaa.)
Friday, September 23, 2011
Saako täältä viiniä.
Pimeä ilta, valossa
mitä kuvittelit?
Helppo kirjaintaa musiikkia - mukaellen
purppuraa ääntä, uutta jännittävää ääntä.
Kuvismaikka kuolaa tyynylleni menneenä talvena.
Sanon sille "seis" ja se pitää minua eläimenä.
Siitä on jo aikaa.
Libidoaltaassa uiva nippusieppo, nostaa kyrpiä
kyytiinsä, niinkuin kuumailmpallo
humalaisia turisteja.
Hyppy, laskeuma. 80-luku. Tshernobylin
siemennesteestä syntyneet.
Me kasvettiin kaikki ihmemiehen ja ritariässän
tunnaria hyräillen.
Mutta se oli sitä aikaa.
Sitten tuli se aika - kun kuolemasta
tehtiin taidetti ja kissat raiskattiin.
Ne upotti matkustajalaivoja televisiossa
ja uhosi, ettei HIV - raiskari Steven Thomas
enää koskaan pääse vapaaksi.
Techno, TEKNO, House, Trance!
Jumalauta! Siinä meistä tuli eurooppalaisia
niinkuin afrikan kansalaisista tulee
mieleen ihmissyönti tai kiinalaisista
maksasairaudet!
Mutta uuden vuoden aikaan milleniumina.
Minä olin taksissa kuuntelemassa, kuinka
tuleva Tuomari haastoi kanssamatkustajaa oikeuteen
sillä perusteella, että se puhui meille paskaa.
Pimeä ilta, valossa
mitä kuvittelit?
Helppo kirjaintaa musiikkia - mukaellen
purppuraa ääntä, uutta jännittävää ääntä.
Kuvismaikka kuolaa tyynylleni menneenä talvena.
Sanon sille "seis" ja se pitää minua eläimenä.
Siitä on jo aikaa.
Libidoaltaassa uiva nippusieppo, nostaa kyrpiä
kyytiinsä, niinkuin kuumailmpallo
humalaisia turisteja.
Hyppy, laskeuma. 80-luku. Tshernobylin
siemennesteestä syntyneet.
Me kasvettiin kaikki ihmemiehen ja ritariässän
tunnaria hyräillen.
Mutta se oli sitä aikaa.
Sitten tuli se aika - kun kuolemasta
tehtiin taidetti ja kissat raiskattiin.
Ne upotti matkustajalaivoja televisiossa
ja uhosi, ettei HIV - raiskari Steven Thomas
enää koskaan pääse vapaaksi.
Techno, TEKNO, House, Trance!
Jumalauta! Siinä meistä tuli eurooppalaisia
niinkuin afrikan kansalaisista tulee
mieleen ihmissyönti tai kiinalaisista
maksasairaudet!
Mutta uuden vuoden aikaan milleniumina.
Minä olin taksissa kuuntelemassa, kuinka
tuleva Tuomari haastoi kanssamatkustajaa oikeuteen
sillä perusteella, että se puhui meille paskaa.
Tuesday, September 6, 2011
Hetki Pariisissa - osa 1.
Bd. Richard Lenoir, Heinäkuu.
Me kuunnellaan kuinka musta mies pummaa naapuripöydässä istuvalta mieheltä tietoa jostain sellaisesta asiasta, josta meillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Istutaan vaan hiljaa ja kuunnellaan kuinka maailma tämän Pariisin taivaan alla huokailee miljoonalla erilaisella äänellä. Ja kuinka kaikki on paikallaan mutta liikkeellä – melkein niin kuin tanssien, mutta kuitenkin epäselvässä, erilaisessa rytmissä, joten ei tätä kai tanssiksi voi kutsua. Eikä me tiedetä missä ollaan, mutta kaikki nämä ohikulkevat ihmiset näyttää siltä, että niillä on kiire kohti muistomerkkiä jostain sellaisesta ajasta, jota me ei koskaan olla saatu elää. Ne puhuu ranskaa ja me kuunnellaan kuinka kaikki niiden sanat kuulostaa tutulta, mutta kuitenkin erilaiselta.
Tanja lukee karttaa. Minä erotan sanan ”Maison” ohikulkevan naisen puheesta. Tämä on Cafe Grande Salle tai La Grosse Boutique. Kiinalaisen näköiset pojat ajaa kaksipäällä skoottereilla. On nälkä, mutta me ei vielä tiedetä milloin syödään ja mitä, ja ennen kaikkea missä. Tämä ilma kelluu ohitsemme paljon kevyempänä kuin missään muualla – ja vain miehet istuvat katsellen katuvilinää tässä pohjois – Afrikkalaisten kaupunginosassa. Minä olen aivan liian lihava tähän kaupunkiin – eikä näillä kaduilla voi edes hyvällä tahdolla kuvitella olevansa rauhassa, koska kaikki täällä ovat niin yksin kaikesta huolimatta. Me mennään kohta joko syömään tai hautuumaalle ja ne on hyvät vaihtoehdot, koska toisessa päässä suunnitelmaa lepää taiteilijakaupunginosa, jonka Tanja haluaa nähdä. Minua ei kiinnosta, koska pelkään sen olevan kaikkien taiteiden suosijoiden ja turistien kohokohta. Mikä sen nimi on – Tanja sanoo, että se on Sacre Coeur. Se on minun mielestäni sopiva nimi sille. Taiteilijapaikka.
Nämä ihmiset ovat jollain tapaa vapaan oloisia kulkemaan juuri näin epäjärjestyksessä. Ja siksi tähän kaupunkiin ei kukaan koskaan eksy.
Sitten me pysähdytään juomaan kahvia kolmatta kertaa tällä reissulla. Tämä on Bd Belleville. Osa miesten kaupunkia. Tummia miehiä, puhtaan valkoisissa paidoissaan – ja vielä enemmän mustia naisia. Eikä sen enempää. Me ollaan ainoita valkoisia täällä ja se on hyvä – sillä se pelottaa ja arveluttaa. Vaikka ei meillä mitään pelättävää ole. Täällä on niin paljon lepraa sairastavia ihmisiä, että me saamme varmastikin jonkinlaisen kupan tältä matkalta, tai päädymme osaksi joskus tulevaisuudessa kirjoitettavaa ”Vielä Uudempaa Testamenttia”, mutta ilman näitä tekijöitä me ei koskaan oltaisi eksytty tänne – missä me ei edes tiedetä olevamme eksyksissä. Enkä minä tarkoita, etteikö nämä mustat naiset olisi mustien miesten veroisia, ne ei vaan ole miehiä. Miehet myyvät täällä kaikkea sitä mitä ihmiset täällä ostavat – myös mustia naisia. Täällä kukaan ei puhu suomea ja se on hyvä, sillä me ollaan ainoita, joilla on siihen oikeus – ja kumpikaan meistä ei juuri halua puhua suomea tällaisessa paikassa. Sillä tämä on Afrikka keskellä Eurooppaa ja me ollaan valkoihoisia muukalaisia, tutkimusmatkailijoita ja ihmisiä – mutta ennen kaikkea onnellisia ja vapaita.
Sitten me jatketaan matkaa kohti Sacre Coeuria. Ohi sillan alle rakennetun huutokaupan, tai torin, jonka ahtaassa ilmassa vilisevät ranskankieliset voimasanat, niin kuin puukot Arabialaisissa häissä. Kadunkulmat täyttyvät yhä enemmän mustaihoisista ihmisistä ja odotamme tiiviisti kuumassa päivässä seuraavaa mahdollista varjoa. Mustat pojat paistaa kanaa keskellä katua, ja me tikahdutaan nälkään. Rasva, paistettu rasva hyväilee makunystyröitä – Tässä kaupungissa haisee kaikki mikä maailmassa voi haista – samaan aikaan. Eikä voida puhua tuoksusta, koska kaikki täällä haisee. Ja jotkut sanovat, että täällä haisee, koska tämä on paskainen ja likainen kaupunki – mutta minä sanon, että tämä on aidon kulttuurin tuoksua; sitä mitä ihmiset hakevat vanhoilta raunioilta, kangaskaupoista ja museoista. Sitä ei voi löytää parfymoitujen leikkaussalien kaltaisista laukkuliikkeistä tai homoseksuaalien ylläpitämistä rubiikkibutiikeista.
Sitten me ylitämme yhden näistä pysäköintipaikoiksi muuttuneista kaduista, joiden reunoilla ihmiset ovat kaikki mustia ja puhuvat ranskankieltä sellaisella intensiteetillä, ettei niiden puheesta saa mitään selvää – ja jatkamme kulkuamme kohti alituisesti kapenevaa kujaa. Puheen sorina, autojen torvien törähdykset ja askelten loputon, toistuva läpsytys muistuttavat jonkinlaista outoa, tasapainoista rytmiä, jossain sellaisessa maassa, jossa me olemme jo käyneet ja johon me olemme jälleen kerran eksyneet. Kymmeniä turistikojuja, afrikkalaisia pummeja, jotka eivät puhu ranskaa – muodikkaasti pukeutuneita naisia, aina yhtä hölmöissä kengissä, rikkinäisiä autoja, miljoonan erilaisen mausteen ja ruuan tuoksu, musiikki ja polttavan lämmin kuumuus jossain sadanviidenkymmenenmiljoonan kilometrin päässä Auringosta! Tätä on kun saapuu turistien suosimaan Pariisiin. Ei siihen Pariisiin jota me rakastamme, vaan juuri siihen Pariisiin, jota kaikkien tulee rakastaa mielikuvana Pariisilaisuudesta.
Mutta me emme välitä, me kuljemme kohti Sacre Coeuria. Kadut ovat muuttuneet kaikkinensa kujiksi, värikkäiksi kujiksi ja me ei enää olla Pariisin afrikkalaisessa osassa, tai afrikassa, vaan postikortissa Pariisista. Ihmisiä, mustia, valkoisia, keltaisia – kaikkia maailman ihmisiä istuskelemassa joka puolella, kuinka minä enää koskaan voin olla onnellinen täällä nähtyäni tämän ryysiksen. Ne istuvat kuuntelemassa kuinka Pariisi jossain kauempana humisee ja tööttäilee äänekkäästi. Meidät on maalattu osaksi tätä hullua taulua Turnajaisten Sydämestä, jossa myydään kaikkea – mutta etupäässä pienois Eiffel-torneja. Sellaisia pieniä eiffeleitä, jotka ovat muodikkaita. Minulla on nälkä ja Tanja ehdottaa, että söisin hattaraa, tai popcorneja. Sitten me nojataan hetkeksi kyykkyyn mustalaisen maahan levittämän Eiffeltorni-rivistön eteen ja Tanja ostaa tuliaisia.
Minä lähden kuitenkin kiertelemään Sacre Coeuria ja Tanja jää ostoksille. Pariisi on tältä korkeudelta aidattu, eikä kukaan täällä saa olla vapaa niin kuin jossain tuolla kauempana ajattelen. Enkä enää ole lainkaan varma siitä, onko Arabialainen arkkitehtuuri saanut innoituksensa Pariisista vaiko Pariisilainen arkkitehtuuri jostain arabian suunnalta. Sitten me lähdetään takaisin. Ja kivutaan 220 rappusta alaspäin torille, jossa meidät ottaa vastaan krääsää myyvä afrikkalainen joukkio. Onneksi ei olla helsingissä, sillä silloin nämä ihmiset puhuisivat huonoa suomea ja siitä meillä suomessa ei tykätä, eikä varsinkaan Helsingissä. Tämä Afrikkalainen joukkio kyselee liian tuttavallisesti, että mistä me ollaan. Minä sanon, että Suomesta – johon saan välittömästi vastauksen ”Helsinki, Tampere?”. Sanon, että Tampere – johon kukaan ei vastaa mitään. Joten sitten meille myydään narusta tehdyt käsikorut, jotka sisältävät Afrikkalaista taikaa. Tanja sanoo, että me ei osteta niitä ja Afrikkalaiset miekkoset hermostuvat. Minä sanon, että ostetaan ne – ja Tanja hermostuu. Siinä sitä ollaan sodassa suomalaisafrikkalaisen ajattelutavan murroskohdassa. Sitten me maksetaan vitonen kahdesta narunkappaleesta ja lähdetään pois. ”Au Revoir”. Jatketaan kävelyä kohti aukeampaa katua. Sitten tullaan sillalle, josta näkee Gare Du nordin, tai jonkin sellaisen joka muistuttaa Gare Du Nordia. Miten me tänne eksyttiin. Sitten me eksytään oikein tosissaan johonkin sellaiselle seudulle, jossa kukaan ei puhu mitään kieltä ja nuoret vaikuttavat jotenkin välinpitämättömiltä meidän suhteen. Katsotaan karttaa ja ollaan taas hetkellisesti perillä siitä missä ollaan. Rue Louis Blanc. Tätä pitkin kun jatketaan niin päädytään johonkin, mihin ollaan oltu koko ajan matkalla, mutta kun meillä ei ole minkäänlaista suuntaa. Sitten tutumman näköinen kadunkulma, mutta sitten taas ei. Ollaan menossa oikeaan suuntaan ja sitten taas ei. Mahtavaa. Tätä minä rakastan!
Sitten meille huutaa joku jotain ja ollaan eksyksissä. Me ei sanota huutavalle miehelle mitään – jatketaan vain matkaamme. Bd de la Villette. Hienoa seutua, paljon puhtaita mustia pariisilaisia. Kierretään muuta kierros johonkin sellaiseen suuntaan, josta ei osata pois. Aveneu Claude Felleveux, sitten vasemmalle, ja oikealle – taas Bd de la Villette. Kadunkulmat notkuu itämaalaisia huoria. Ne ei olleet täällä kun tultiin tännepäin. Hienoa seutua, haisee huoralle ja puhtaalle pariisillle. Tanja kulkee edellä ja palaa luokseni sopivasti juuri ennen jokaista näistä katuhuorista. Me poltetaan tupakkaa – vesi alkaa loppumaan. Miten sitä tilataan lisää Pariisissa? Aqua? Sitten Bd Belleville. Sitten Bd de Menilmontant! Ja Pere Lachaisen hautuumaa. Kuinka monta kertaa tällä reissulla pitää ilahtua nähdessään hautuumaa! Oikein hienoa, oikein Pariisilaista. Käännytään Rue De la Roquettelle ja kuljetaan kohti hotellia. Sitten haetaan pullo punaviiniä ja paljon vettä lähikaupasta.
On hyvä olla. Illalla on bileet, joihin me ollaan saatu kutsu aiemmin. Sinne pitää mennä. On vähän nälkä – käydään syömässä Bd Voltairen ja Roquetten kulmauksessa olevassa ravintolassa. Tanja ottaa kanaa ja minä lihaa. Meillä ei ole krapula – siksi me voidaan syödä näin raakaa ruokaa. Ruoka on pariisin mittapuulla paskaa. Sitten me syödään Juustoa ja maksetaan lasku. Kokis maistuu täällä hyvältä.
Me kuunnellaan kuinka musta mies pummaa naapuripöydässä istuvalta mieheltä tietoa jostain sellaisesta asiasta, josta meillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Istutaan vaan hiljaa ja kuunnellaan kuinka maailma tämän Pariisin taivaan alla huokailee miljoonalla erilaisella äänellä. Ja kuinka kaikki on paikallaan mutta liikkeellä – melkein niin kuin tanssien, mutta kuitenkin epäselvässä, erilaisessa rytmissä, joten ei tätä kai tanssiksi voi kutsua. Eikä me tiedetä missä ollaan, mutta kaikki nämä ohikulkevat ihmiset näyttää siltä, että niillä on kiire kohti muistomerkkiä jostain sellaisesta ajasta, jota me ei koskaan olla saatu elää. Ne puhuu ranskaa ja me kuunnellaan kuinka kaikki niiden sanat kuulostaa tutulta, mutta kuitenkin erilaiselta.
Tanja lukee karttaa. Minä erotan sanan ”Maison” ohikulkevan naisen puheesta. Tämä on Cafe Grande Salle tai La Grosse Boutique. Kiinalaisen näköiset pojat ajaa kaksipäällä skoottereilla. On nälkä, mutta me ei vielä tiedetä milloin syödään ja mitä, ja ennen kaikkea missä. Tämä ilma kelluu ohitsemme paljon kevyempänä kuin missään muualla – ja vain miehet istuvat katsellen katuvilinää tässä pohjois – Afrikkalaisten kaupunginosassa. Minä olen aivan liian lihava tähän kaupunkiin – eikä näillä kaduilla voi edes hyvällä tahdolla kuvitella olevansa rauhassa, koska kaikki täällä ovat niin yksin kaikesta huolimatta. Me mennään kohta joko syömään tai hautuumaalle ja ne on hyvät vaihtoehdot, koska toisessa päässä suunnitelmaa lepää taiteilijakaupunginosa, jonka Tanja haluaa nähdä. Minua ei kiinnosta, koska pelkään sen olevan kaikkien taiteiden suosijoiden ja turistien kohokohta. Mikä sen nimi on – Tanja sanoo, että se on Sacre Coeur. Se on minun mielestäni sopiva nimi sille. Taiteilijapaikka.
Nämä ihmiset ovat jollain tapaa vapaan oloisia kulkemaan juuri näin epäjärjestyksessä. Ja siksi tähän kaupunkiin ei kukaan koskaan eksy.
Sitten me pysähdytään juomaan kahvia kolmatta kertaa tällä reissulla. Tämä on Bd Belleville. Osa miesten kaupunkia. Tummia miehiä, puhtaan valkoisissa paidoissaan – ja vielä enemmän mustia naisia. Eikä sen enempää. Me ollaan ainoita valkoisia täällä ja se on hyvä – sillä se pelottaa ja arveluttaa. Vaikka ei meillä mitään pelättävää ole. Täällä on niin paljon lepraa sairastavia ihmisiä, että me saamme varmastikin jonkinlaisen kupan tältä matkalta, tai päädymme osaksi joskus tulevaisuudessa kirjoitettavaa ”Vielä Uudempaa Testamenttia”, mutta ilman näitä tekijöitä me ei koskaan oltaisi eksytty tänne – missä me ei edes tiedetä olevamme eksyksissä. Enkä minä tarkoita, etteikö nämä mustat naiset olisi mustien miesten veroisia, ne ei vaan ole miehiä. Miehet myyvät täällä kaikkea sitä mitä ihmiset täällä ostavat – myös mustia naisia. Täällä kukaan ei puhu suomea ja se on hyvä, sillä me ollaan ainoita, joilla on siihen oikeus – ja kumpikaan meistä ei juuri halua puhua suomea tällaisessa paikassa. Sillä tämä on Afrikka keskellä Eurooppaa ja me ollaan valkoihoisia muukalaisia, tutkimusmatkailijoita ja ihmisiä – mutta ennen kaikkea onnellisia ja vapaita.
Sitten me jatketaan matkaa kohti Sacre Coeuria. Ohi sillan alle rakennetun huutokaupan, tai torin, jonka ahtaassa ilmassa vilisevät ranskankieliset voimasanat, niin kuin puukot Arabialaisissa häissä. Kadunkulmat täyttyvät yhä enemmän mustaihoisista ihmisistä ja odotamme tiiviisti kuumassa päivässä seuraavaa mahdollista varjoa. Mustat pojat paistaa kanaa keskellä katua, ja me tikahdutaan nälkään. Rasva, paistettu rasva hyväilee makunystyröitä – Tässä kaupungissa haisee kaikki mikä maailmassa voi haista – samaan aikaan. Eikä voida puhua tuoksusta, koska kaikki täällä haisee. Ja jotkut sanovat, että täällä haisee, koska tämä on paskainen ja likainen kaupunki – mutta minä sanon, että tämä on aidon kulttuurin tuoksua; sitä mitä ihmiset hakevat vanhoilta raunioilta, kangaskaupoista ja museoista. Sitä ei voi löytää parfymoitujen leikkaussalien kaltaisista laukkuliikkeistä tai homoseksuaalien ylläpitämistä rubiikkibutiikeista.
Sitten me ylitämme yhden näistä pysäköintipaikoiksi muuttuneista kaduista, joiden reunoilla ihmiset ovat kaikki mustia ja puhuvat ranskankieltä sellaisella intensiteetillä, ettei niiden puheesta saa mitään selvää – ja jatkamme kulkuamme kohti alituisesti kapenevaa kujaa. Puheen sorina, autojen torvien törähdykset ja askelten loputon, toistuva läpsytys muistuttavat jonkinlaista outoa, tasapainoista rytmiä, jossain sellaisessa maassa, jossa me olemme jo käyneet ja johon me olemme jälleen kerran eksyneet. Kymmeniä turistikojuja, afrikkalaisia pummeja, jotka eivät puhu ranskaa – muodikkaasti pukeutuneita naisia, aina yhtä hölmöissä kengissä, rikkinäisiä autoja, miljoonan erilaisen mausteen ja ruuan tuoksu, musiikki ja polttavan lämmin kuumuus jossain sadanviidenkymmenenmiljoonan kilometrin päässä Auringosta! Tätä on kun saapuu turistien suosimaan Pariisiin. Ei siihen Pariisiin jota me rakastamme, vaan juuri siihen Pariisiin, jota kaikkien tulee rakastaa mielikuvana Pariisilaisuudesta.
Mutta me emme välitä, me kuljemme kohti Sacre Coeuria. Kadut ovat muuttuneet kaikkinensa kujiksi, värikkäiksi kujiksi ja me ei enää olla Pariisin afrikkalaisessa osassa, tai afrikassa, vaan postikortissa Pariisista. Ihmisiä, mustia, valkoisia, keltaisia – kaikkia maailman ihmisiä istuskelemassa joka puolella, kuinka minä enää koskaan voin olla onnellinen täällä nähtyäni tämän ryysiksen. Ne istuvat kuuntelemassa kuinka Pariisi jossain kauempana humisee ja tööttäilee äänekkäästi. Meidät on maalattu osaksi tätä hullua taulua Turnajaisten Sydämestä, jossa myydään kaikkea – mutta etupäässä pienois Eiffel-torneja. Sellaisia pieniä eiffeleitä, jotka ovat muodikkaita. Minulla on nälkä ja Tanja ehdottaa, että söisin hattaraa, tai popcorneja. Sitten me nojataan hetkeksi kyykkyyn mustalaisen maahan levittämän Eiffeltorni-rivistön eteen ja Tanja ostaa tuliaisia.
Minä lähden kuitenkin kiertelemään Sacre Coeuria ja Tanja jää ostoksille. Pariisi on tältä korkeudelta aidattu, eikä kukaan täällä saa olla vapaa niin kuin jossain tuolla kauempana ajattelen. Enkä enää ole lainkaan varma siitä, onko Arabialainen arkkitehtuuri saanut innoituksensa Pariisista vaiko Pariisilainen arkkitehtuuri jostain arabian suunnalta. Sitten me lähdetään takaisin. Ja kivutaan 220 rappusta alaspäin torille, jossa meidät ottaa vastaan krääsää myyvä afrikkalainen joukkio. Onneksi ei olla helsingissä, sillä silloin nämä ihmiset puhuisivat huonoa suomea ja siitä meillä suomessa ei tykätä, eikä varsinkaan Helsingissä. Tämä Afrikkalainen joukkio kyselee liian tuttavallisesti, että mistä me ollaan. Minä sanon, että Suomesta – johon saan välittömästi vastauksen ”Helsinki, Tampere?”. Sanon, että Tampere – johon kukaan ei vastaa mitään. Joten sitten meille myydään narusta tehdyt käsikorut, jotka sisältävät Afrikkalaista taikaa. Tanja sanoo, että me ei osteta niitä ja Afrikkalaiset miekkoset hermostuvat. Minä sanon, että ostetaan ne – ja Tanja hermostuu. Siinä sitä ollaan sodassa suomalaisafrikkalaisen ajattelutavan murroskohdassa. Sitten me maksetaan vitonen kahdesta narunkappaleesta ja lähdetään pois. ”Au Revoir”. Jatketaan kävelyä kohti aukeampaa katua. Sitten tullaan sillalle, josta näkee Gare Du nordin, tai jonkin sellaisen joka muistuttaa Gare Du Nordia. Miten me tänne eksyttiin. Sitten me eksytään oikein tosissaan johonkin sellaiselle seudulle, jossa kukaan ei puhu mitään kieltä ja nuoret vaikuttavat jotenkin välinpitämättömiltä meidän suhteen. Katsotaan karttaa ja ollaan taas hetkellisesti perillä siitä missä ollaan. Rue Louis Blanc. Tätä pitkin kun jatketaan niin päädytään johonkin, mihin ollaan oltu koko ajan matkalla, mutta kun meillä ei ole minkäänlaista suuntaa. Sitten tutumman näköinen kadunkulma, mutta sitten taas ei. Ollaan menossa oikeaan suuntaan ja sitten taas ei. Mahtavaa. Tätä minä rakastan!
Sitten meille huutaa joku jotain ja ollaan eksyksissä. Me ei sanota huutavalle miehelle mitään – jatketaan vain matkaamme. Bd de la Villette. Hienoa seutua, paljon puhtaita mustia pariisilaisia. Kierretään muuta kierros johonkin sellaiseen suuntaan, josta ei osata pois. Aveneu Claude Felleveux, sitten vasemmalle, ja oikealle – taas Bd de la Villette. Kadunkulmat notkuu itämaalaisia huoria. Ne ei olleet täällä kun tultiin tännepäin. Hienoa seutua, haisee huoralle ja puhtaalle pariisillle. Tanja kulkee edellä ja palaa luokseni sopivasti juuri ennen jokaista näistä katuhuorista. Me poltetaan tupakkaa – vesi alkaa loppumaan. Miten sitä tilataan lisää Pariisissa? Aqua? Sitten Bd Belleville. Sitten Bd de Menilmontant! Ja Pere Lachaisen hautuumaa. Kuinka monta kertaa tällä reissulla pitää ilahtua nähdessään hautuumaa! Oikein hienoa, oikein Pariisilaista. Käännytään Rue De la Roquettelle ja kuljetaan kohti hotellia. Sitten haetaan pullo punaviiniä ja paljon vettä lähikaupasta.
On hyvä olla. Illalla on bileet, joihin me ollaan saatu kutsu aiemmin. Sinne pitää mennä. On vähän nälkä – käydään syömässä Bd Voltairen ja Roquetten kulmauksessa olevassa ravintolassa. Tanja ottaa kanaa ja minä lihaa. Meillä ei ole krapula – siksi me voidaan syödä näin raakaa ruokaa. Ruoka on pariisin mittapuulla paskaa. Sitten me syödään Juustoa ja maksetaan lasku. Kokis maistuu täällä hyvältä.
Saturday, August 27, 2011
Loppukesä
huvitukset,
Auringosta putoukset
hiuksen hienot alas
raskaan vihreään puutarhaamme
Rytmi ja viisaammat sanat
menneisyydestä
kuinka kesä kuolee paikallaan.
Puhtaan viinan meiningeissä lauletaan
esiin ovien takaisia maailmoja
unelmia yössä, likaisia lakanoita
piha sotkussa tumman harmaan
huolijan silmässä, ilolla
on sijaiskärsijänsä kun taas
aamu koittaa.
Uuden musiikin, vanhan maailman
mukanaan tuoman - kuolemattoman
ajan.. vai oliko se henki
menneisyydestä. Höyryn
kaltainen jumalan rintakuva
vapaudesta tässä yössä.
huvitukset,
Auringosta putoukset
hiuksen hienot alas
raskaan vihreään puutarhaamme
Rytmi ja viisaammat sanat
menneisyydestä
kuinka kesä kuolee paikallaan.
Puhtaan viinan meiningeissä lauletaan
esiin ovien takaisia maailmoja
unelmia yössä, likaisia lakanoita
piha sotkussa tumman harmaan
huolijan silmässä, ilolla
on sijaiskärsijänsä kun taas
aamu koittaa.
Uuden musiikin, vanhan maailman
mukanaan tuoman - kuolemattoman
ajan.. vai oliko se henki
menneisyydestä. Höyryn
kaltainen jumalan rintakuva
vapaudesta tässä yössä.
Thursday, July 21, 2011
MATALAMMAT SANAT VAPAUDESTA
Kuunnellaan Uutta musiikkia
Sateen äänellä – koirat pelkää ukkosta
Etelästä kuumat aallot
Tuovat vanhaa vapautta – kosteana
tunnelmana, korkeammalta taivaan katolta.
(Kuinka valita oikeanlainen rakkaus
Kaikkien rakkauksien
joukosta?)
Musiikki ja äänet. Matalammat
sanat vapaudesta luotaantyöntävästä
rakkauden sävelmistä
sellaisissa maisemissa
joissa järkinaiset vapautta valmista odottaa
Intohimon liekeillä tanssivat
kunnes aamu koittaa.
odottavat hetkeä sopivaa
Tunnetta vapaaksi
Löysin köysin kahlitsevaa.
Kuunnellaan Uutta musiikkia
Sateen äänellä – koirat pelkää ukkosta
Etelästä kuumat aallot
Tuovat vanhaa vapautta – kosteana
tunnelmana, korkeammalta taivaan katolta.
(Kuinka valita oikeanlainen rakkaus
Kaikkien rakkauksien
joukosta?)
Musiikki ja äänet. Matalammat
sanat vapaudesta luotaantyöntävästä
rakkauden sävelmistä
sellaisissa maisemissa
joissa järkinaiset vapautta valmista odottaa
Intohimon liekeillä tanssivat
kunnes aamu koittaa.
odottavat hetkeä sopivaa
Tunnetta vapaaksi
Löysin köysin kahlitsevaa.
kiitos vuosista
Vesisateessa
hukkuva paratiisi
sykkii hitaasti kuljettaen
puistokäytäviisi osaksi
köynnöskasvien loputonta juhlaa.
Minut on ruokittu tylsäksi
kasvatettu vapauteen
tähän pehmeään
aikaan
Kiitos vuosista jolloin
paksu kullini
hohkaten ui
labyrinttiaivoihisi
ja polttomerkitsi
kesäpäivistä parhaat
kuumana kesäaamuna.
takaperin
Sitä ennen elin puistossa,
kivenkolossa
nälkäisenä.
hukkuva paratiisi
sykkii hitaasti kuljettaen
puistokäytäviisi osaksi
köynnöskasvien loputonta juhlaa.
Minut on ruokittu tylsäksi
kasvatettu vapauteen
tähän pehmeään
aikaan
Kiitos vuosista jolloin
paksu kullini
hohkaten ui
labyrinttiaivoihisi
ja polttomerkitsi
kesäpäivistä parhaat
kuumana kesäaamuna.
takaperin
Sitä ennen elin puistossa,
kivenkolossa
nälkäisenä.
Wednesday, July 20, 2011
Kuumeesta.
Kuuletko?
Hyss..
tyhjiä metalliputkia pinnan alla.
sormenpäät hiottuina
älä jahtaa näitä hiuksenhienoja
kylmiä kyyneleitä
lyhytkasvuisen jaloissa
perkeleitä kaikkien nähtäväksi.
Tästä kuumeesta minä nautin
Kosteat petivehkeet,
nihkeä tyyny pään sisällä.
Muotoutuu edellisen elämän mukaan
pahimpien painajaisten alkaessa.
Hyss...
Hyss..
tyhjiä metalliputkia pinnan alla.
sormenpäät hiottuina
älä jahtaa näitä hiuksenhienoja
kylmiä kyyneleitä
lyhytkasvuisen jaloissa
perkeleitä kaikkien nähtäväksi.
Tästä kuumeesta minä nautin
Kosteat petivehkeet,
nihkeä tyyny pään sisällä.
Muotoutuu edellisen elämän mukaan
pahimpien painajaisten alkaessa.
Hyss...
Tässä Kaupungissa.
Tässä kaupungissa
ei mikään kasva oikein.
Ei mikään toimi..
Kuinka monta keppiä
me heitämme muuttumaan
odottamaan onnen seppiä tulemaan
sellaiselle rannalle, jossa aalto
ui merellepäin.
Muuttuvat myrkkykäärmeiksi
edessäni. Luomiskertomuksen
jäljessä. Äitiäni
vapautta ei maassa
lypsä rintamaitoa omahyväisesti
kalliosta, pysyvästi alaston
on vaatteeton vain kaupungissa.
Seitsemännen päivän aikana
joet pilattu, voiman taikana uhkailee
kullillaan sellaista sakkia
jonka päissä seipäät maahan
painetaan.
Minäkin olen uskonut
mutta sitten se tapettiin
kun meistä tuli tulivuoren
henkeläisiä. Niitä,
pahoja paimenia
pimeän metsän
menninkäisiä.
ei mikään kasva oikein.
Ei mikään toimi..
Kuinka monta keppiä
me heitämme muuttumaan
odottamaan onnen seppiä tulemaan
sellaiselle rannalle, jossa aalto
ui merellepäin.
Muuttuvat myrkkykäärmeiksi
edessäni. Luomiskertomuksen
jäljessä. Äitiäni
vapautta ei maassa
lypsä rintamaitoa omahyväisesti
kalliosta, pysyvästi alaston
on vaatteeton vain kaupungissa.
Seitsemännen päivän aikana
joet pilattu, voiman taikana uhkailee
kullillaan sellaista sakkia
jonka päissä seipäät maahan
painetaan.
Minäkin olen uskonut
mutta sitten se tapettiin
kun meistä tuli tulivuoren
henkeläisiä. Niitä,
pahoja paimenia
pimeän metsän
menninkäisiä.
Odotetaan myrskyn henkeä.
Odota.
Maailman katto.
Puolihuolimattomasti maalattu.
Sinisellä, valkoisella.
odotetaan myrskyn henkeä
Huorahtavat naiset rannalla odottamassa rasvatukkaisten miesten
paluuta. Me soitamme ikivanhaa sävelmää
ja odotuksen tunnelmassa kävelemme silkkisin askelin,
pehmeän sateen saattelemina
kevätnurmelle
Kämmenet avoinna
vuotavat verta
ja Jotkut sitä mieltä
että sellaisesta ei puhuta
mitä ei ole.
Taitavat tanssijat
utopian reunalla me hyvästelemme toisemme
suut auki, sielu valuu korvakäytäviin
rytmikkään musiikin keinoin.
Maailman katto.
Puolihuolimattomasti maalattu.
Sinisellä, valkoisella.
odotetaan myrskyn henkeä
Huorahtavat naiset rannalla odottamassa rasvatukkaisten miesten
paluuta. Me soitamme ikivanhaa sävelmää
ja odotuksen tunnelmassa kävelemme silkkisin askelin,
pehmeän sateen saattelemina
kevätnurmelle
Kämmenet avoinna
vuotavat verta
ja Jotkut sitä mieltä
että sellaisesta ei puhuta
mitä ei ole.
Taitavat tanssijat
utopian reunalla me hyvästelemme toisemme
suut auki, sielu valuu korvakäytäviin
rytmikkään musiikin keinoin.
Tuesday, July 19, 2011
Kuolemasta
Täällä
Syvällä sisällä,
kosteiden lehtien lomassa –
me hiljaa alistumme
ajalle loputtomalle
Ei valoa,
ei enää rakkautta.
Ei enää takapihan juhlia
ystävien kesken
syksyn pimeinä iltoina.
Ei janoa pois vievää
kirkasta viinaa,
ei lähdevettä puhdasta.
tässä pimeässä,
huonovointisten,
surkimusten kanssa
venyneiden kasvojen juhlassa
juhlitaan eri tavalla, Maaäidin
katseen alla
loputtoman yön
uhritulella.
Ollaan täällä
Tähtien alla, yöllä,
Päivällä. Ei missään Ja kaikkialla.
Vapaudella on hintansa, mutta
ei liittolaisia.
Ajalla taikansa
vailla menetettyä olomuotoa,
linnun lennosta,
sateena aamuyöllä.
Me astumme hetkessä vapauteen.
Katsomatta taaksemme,
On helppo lopulta tarttua
sen pehmeään lapsenkäteen.
Kun viileä, heikko kasvipeitto
ohjaa vapaalle maalle leikkimään –
leikkejä jotka lapsuudessa kesken jäivät.
Syvällä sisällä,
kosteiden lehtien lomassa –
me hiljaa alistumme
ajalle loputtomalle
Ei valoa,
ei enää rakkautta.
Ei enää takapihan juhlia
ystävien kesken
syksyn pimeinä iltoina.
Ei janoa pois vievää
kirkasta viinaa,
ei lähdevettä puhdasta.
tässä pimeässä,
huonovointisten,
surkimusten kanssa
venyneiden kasvojen juhlassa
juhlitaan eri tavalla, Maaäidin
katseen alla
loputtoman yön
uhritulella.
Ollaan täällä
Tähtien alla, yöllä,
Päivällä. Ei missään Ja kaikkialla.
Vapaudella on hintansa, mutta
ei liittolaisia.
Ajalla taikansa
vailla menetettyä olomuotoa,
linnun lennosta,
sateena aamuyöllä.
Me astumme hetkessä vapauteen.
Katsomatta taaksemme,
On helppo lopulta tarttua
sen pehmeään lapsenkäteen.
Kun viileä, heikko kasvipeitto
ohjaa vapaalle maalle leikkimään –
leikkejä jotka lapsuudessa kesken jäivät.
Sunday, June 12, 2011
Osa 1. Novelli: Sisäpuolella.
Kokonaan uudenlainen rytmi soi jossain kauempana, sellaisella voimalla, että ohi kulkiessa saattaa ihmetellä miten ikkunat lähitaloissa ovat vielä ehjiä. Kesäkuun 8. 1999 on vuoden kuumin päivä toistaiseksi. Minä istun rannalla ja poltan pilveä. Ei töitä, ei enää koulua. Mihin mennä tällaisena päivänä kun naiset katsovat oudoilla ilmeillä ja Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta nuorenmiehen niskaan. Ranta alkaa pikkuhiljaa täyttyä sellaisista ihmisistä, jotka viettävät kesälomansa ensimmäisiä päiviä. Minä olen ollut vapaalla jo toista kuukautta. Ei yhtään mitään tekemistä, pelkkää oleilua ja ihmettelyä. Liikaa aikaa miettiä mitä pitäisi tehdä ja mitä olisi hyvä tehdä tällaisena ajanjaksona jonka tietää loppuvan jossain vaiheessa. Nousen ylös ja päässäni humisee. Puikkelehdin nuorten pariskuntien filttien ja päivänvarjojen lomassa, ohitan vanhan rouvan, joka näyttää erilaiselta tällä rannalla. Jossain soi Herbie Hancockin Watermelon man. Nousen ylös nurmikkoisen mäen, jonka harjua peittää suurten lehtipuiden varjostama niitty. Sen jälkeen hiekkatie, sitten asfaltoitu piha ja sitten kaupunki. Ja kaupunki voi jatkua mihin asti tahansa tässä maailmassa – ehkä jonnekin toiselle puolelle tätä mannerta, ehkä eurooppaan asti. Tunnen kuinka usva päässäni voimistuu pehmeäksi tyynyksi pääni sisällä, johon nojaan alitajuisesti ajatukseni melkein niin kuin nukkumaan mennessä. Tämä tyyny on kuitenkin pääni sisällä ja antaa minulle loputtoman mahdollisuuden levätä omassa motellissaan. Cranumin tuolla puolen. Lämpimän veren syleilyssä. Eikä kukaan näe mitä minä ajattelen, mutta minä näen, että ajattelemani asiat ovat osa ympäröivää todellisuutta, jonka minä olen tyynypäisyyteni voimalla muovannut tähän muotoon, jossa sen näen ja ymmärrän.
Kaupunki on erilainen joka ikinen kerta kun menen sen sisään. Eilen se oli nainen, tänään se saattaa olla erämaa. Sellainen paikka, jossa kaikki on mahdollista. Sellainen maailma jossa kaikki kuitenkin on oudossa järjestyksessä ilman minkäänlaista synkronisaatiota. Äänet ja paistettu ruoka huumaavat kiivettäessä korkealle jonnekin torin laidalle, jossa maailma näyttää avoimelta, keskiaikaiselta, mutta kuitenkin suljetulta ja vapaalta tilalta. Lähes kaikelta sellaiselta mitä jokainen yö tuo tullessaan kun katselee maailmaa korkealta, jostain kaupungin yläpuolelta.
Autot kiitävät ohitse vailla minkäänlaista suuntaa, vaikka ne säilyttävätkin jollain ihmeen tavalla tämän oudon järjestyksen, ja muodon, jonka mukana ne virtaavat suoraan eteenpäin – jonnekin aivan eri ulottuvuuteen, osaksi kokonaisuutta. Illan tullen autot lakkaavat ajamasta ja niiden tilalle ilmestyvät punaiset ja puhtaan valkoiset soihdut, jotka piirtävät tulisia raiteita pimeille kaduille ja kujille. Ja pimeän tullen kummajaiset laskeutuvat näille kaduille elämään omaa elämäänsä omassa rytmissään.
Käveltyäni pitkän kadun päähän, ohi kahden kiinalaisen ravintolan, yhden huoltoaseman, kahvilan ja pullapuodin saavun torille, jonka ylittäminen tällaisena päivänä on tuskaisen kuumaa puuhaa, mutta kuitenkin aina yhtä hieno ja ahdistava kokemus. Hiljaisuudellaan ohikulkevia kansalaisia puhuttelevat patsaat, kuivunut suihkulähde, torin laitaa reunustavien parvekkeiden hulmuavat pyykit ja puhdas tuoksu. Vain tämä tuuli auttaa tällaisena päivänä. Puikahdan rappukäytävään, sitten hissiin, painan vanhaan puuhun upotettua nappijärjestelmää ja hissi kuljettaa minut kolisten kaksi kerrosta ylöspäin. Omaan tyyneyden ja viileyden pesään. Omaan kotiin jossa kaikella on oma järjestyksensä ja järjestyksellä oma merkityksensä.
Musiikki voimistuu mitä lähemmäs pääsen kliimaksia, joka vie minut mukanaan jonnekin vanhan Intian rannikoille, ehkä Goalle – tai niihin metsiin, jossa silloin joskus keväällä 1996 retkeilimme tietämättä missä olimme. Sademetsät eroavat siinä mielessä kaupungista, että niissä on vähemmän ihmisiä ja enemmän valoa. Enemmän ilmaa jonka varassa leijua. Minä olen käynyt siellä vain kerran ja siltikin minusta tuntuu, että se paikka oli Pariisi kaikkien niiden paikkojen joukossa, joissa olen koskaan käynyt. Eikä se riittänyt minulle. Enemmän pitää nähdä tietääkseen, että elämä ei pääty huomenna tai tänään. Mutta nyt minulla ei ole varaa, eikä mielenkiintoa lähteä matkustamaan yhtään mihinkään. Minä vain istun ja poltan itseni Auringossa sellaisina päivinä, jolloin voisin tehdä jotain muuta – kuin vain olla. Naapurissa nahistellaan ja minä voin olla kärpäsenä katossa ilman, että näen yhtään mitään. Näiden talojen seinät ovat yhtä ohutta nahkaa kuin vastasyntyneen lapsen iho, enkä minä uskalla tämän lapsen antaa koskaan syntyä tällaiseen maailmaan niin puhtaana kuin lapset syntyvät. Tämä kaupunki on autiomaa tai vuoristo. Eikä täällä elä yhtään sellaista lajia, joka eläisi minkään muun vuoksi kuin syömisen.
Parvekkeen lattia on täynnä viimesyksyn lehtiä. Olisi pitänyt siivota se ennen talven tuloa. Puolikehäksi tehty kiipeilyteline pihassa, kahdet keinut ja Talonmies tupakalla. Siinä kaikki mistä lapsille on iloa tällaisissa paikoissa, joihin mikään ei kasva. Seuraan kuinka poltetun, mustan teräksen värinen koppakuoriainen kipittää pitkin parvekkeen lattiaa isojen, kuivien lehtien ja tupakantumppien joukossa. Sillä on kiire jonnekin, mutta kukaan ei latele sille aikatauluja niin kuin meillä ihmisillä on tapana. Sen vasemmanpuoleisen keskimmäinen jalka on poikki, mutta vauhti ei ole lainkaan hiipunut. Jos minulta otettaisiin yksi jalka pois, olisin varmaankin masentunut ja katselisin televisiota. Osasinko minä silloin lapsena kiivetä tuollaisen telineen päästä päähän – ajattelen astuessani parvekkeelle. Talonmiehen vaimo huutaa parvekkeelta, että ”mennään jo!” Näen ihmisiä hyvin harvoin nykyään – enkä minä siitä pahastu. Ihmiset näyttäytyvät toisilleen vain silloin kun he tarvitsevat jotain. Muutaman sadan metrin päässä punainen auto pysähtyy tien varteen ja päästää siististi pukeutunutta väkeä pihalle kaikista neljästä ovestaan. Sitten kuuluu kuinka naapurin lapsi haluaa mennä rannalle. Rytmi tiivistyy ja Aurinko on polttavampi kuin aikoihin. Minun tekee mieli kahvia, mutta olen lähes varaton – eikä kahvia saa muuten kuin kaupasta. Voisin tietenkin keittää vanhojen purujen avulla sumppia. Tupakkaa minulla onneksi vielä on. Leipä loppuu huomenna tai viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos minulla olisi kuusi jalkaa niin tuskin minuakaan haittaisi se yhden jalan katkeaminen – mutta haluanko minä todella alentaa itseni koppakuoriaisen tasolle mittelemään siitä kumpi on merkittävämpi tämän maailman kannalta – yksi varaton retku vai retkun parvekkeella kipittävä viisijalkainen koppakuoriainen.
Kello on vasta 15.22. ja minulla ei ole kiirettä mihinkään. Kylmäkellarissa lojuvat viinipullot ovat onneksi vielä odottavalla kannalla ja minulla on reilusti tupakkaa. Nyt minä alan vasta heräämään siitä todellisuudesta, että minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä vain. Ainoa asia joka rajoittaa tekemisiäni tällä hetkellä on aika, jota minulla ei ole. Kaikkeen muuhun löytyy tilausta ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Käyn pikaisesti suihkussa selvittämässä päätäni. Pilviutu katoaa aivoistani sormenpäiden kautta ja valuu lattiakaivoon viileän virvoittavan veden mukana. Voi kuinka minun tekisi mieli mandariineja, tai päärynänpuolikkaita. Voisin syödä niitä molempia saavikaupalla istuessani viileässä suihkussa – ja juoda samanaikaisesti runsaasti hedelmälihaa sisältävää appelsiinimehua, sekä kivennäisvettä.
Suihkun jälkeen lähden ulos ja suuntaan matkani paikalliseen supermarkettiin, keskelle kylmiä, ruokaa pursuavia hyllyjä – paikkaan jossa kaikki on sallittua sopivuuden rajoissa. Matkalla tapaan ihmisiä jotka eivät näytä ihmisiltä vaan ohikiitäviltä hahmoilta jossain eri todellisuudessa. Olen kuitenkin puhdas ja vapaa. Tämä päivä ei voi päättyä millään muulla tavalla kuin hienosti. Entinen elämäni oli tylsää verrattuna siihen mitä tämä kaupunki voi tarjota. Vapautta yössä – vapautta olla minä. Tarkkailenko minä itseäni itsestäni käsin vai jonkun toisen perspektiivistä? Olen usein huomannut heittäväni omien epäluulojeni viittaa toisten ihmisten harteille ja muodostanut heistä mielikuvaa sen perusteella. Toisinaan koko heidän koko psyykensä muuttuu osaksi minua ja minun mielipidettäni heistä. Liikennevalot vilkkuvat lupaavasti viimeisten autojen suhahdettua suojatien ylitse. Sitten useita kymmeniä ihmisiä lähtee ylittämään suojatietä samanaikaisesti. Kaikki oudossa järjestyksessä – minä ajatattelen lintuparvea lentämässä ja sitä kuinka joskus olen ihmetellyt, miten ihmeessä ne pysyvät lennossa vaikka parvet ovat niin suuria, että törmääminen on enemmän kuin todennäköistä. Saavun kolmen kadun risteyskohtaan. Yksi teistä vie alas rantaan, satamaan, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan. Tiukka meininki. Ne ovat siellä ahkerampia kuin missään tässä kaupungissa. Toinen tie vie lentoasemalle, jossa ihmiset odottelevat päästäkseen pois ahdistavaa elämäänsä, tai sitten ovat matkalla vahvistamaan ahdistavan elämänsä periaatetta johonkin liiketapaamiseen – jonnekin hotelliin, jossain täysin uudistetussa kaupungissa. Kolmas suunta vie syvemmälle kaupunkiin. Medistinumiin. Siellä me tämän puutarhan lapset elämme vapaina – vailla huolen häivää. Pysähdyn kahvilaan jonka nimi on - Kaikki - . Tämän kahvilan terassilla haisee todellinen kulttuuri. Vanha kusi ja tupakka. Minä nautin ainoastaan sellaisesta kulttuurista, joka haisee joltain, koska se on uinut jossain tullakseen joksikin. Kulttuuri ei voi saada kulttuurin hyväksyntää, ennen kuin joku on sen pelastanut jostain hirvittävästä todellisuudesta. Poltan tupakkaa ketjussa ja ihmettelen kadunvarsien mainoksia. Niiden oheen ollaan liitetty liikennemerkkejä. Siinä se on tämän todellisuuden syvin olemus – kehotus, käsky, ehdotus! Tarve tulee olla – ja se pitää täyttää. Minä juon liian kallista kahvia ja poltan tupakkaa, koska löysin kolikoita laskujen joukosta. Mutta vain kolikoita. Ihmiset kulkevat upeina ilmestyksinä kadun varsilla. Osa heistä on varmasti lääkäreitä, osa lakimiehiä ja jotkut heistä ovat sotilaita tässä loputtomassa sodassa jota käydään kaduilla siitä, mitä kukin on. Kaksisataatuhatta vuotta sitten he olivat kaikki vielä apinoita, eikä silloin ollut tiedettä, tai Jumalaa. Oli vain apina, joka sittemmin kehittyi niin taitavaksi ja älykkääksi, että alkoi kilpailla keskenään siitä, kumpi sen kehittämistä todellisuuksista on enemmän oikea – Jumala vai tiede. Nousen ylös, Aurinko paistaa vieläkin aivan liian tehokkaasti. Tumppaan tupakan kahvilan terassin lattiaan ja astun pois sen tarjoamasta viileästä varjosta.
Muutaman kadunvälin kuljettuani pysähdyn seuraamaan kuinka nuoret tytöt tanssivat jotain uutta, nykyaikaista tanssia kadunkulmauksessa vanhanaikaisen musiikin soidessa taustalla. He eivät ole mistään kotoisin. Tämä on enemmänkin teatteria kuin tanssia, tai sitten minä en vain ymmärrä. Yhdellä heistä on kädessään hattu ja jonkinlainen purppurasolmuvärjätty huivi. Toinen heistä on pukeutunut jonkinlaiseen ihonmyötäiseen iltapukuun ja kolmas pitää koiraa sylissään. Heitä on pysähtynyt katsomaan suuri joukko väkeä. Tällaisena päivänä, jolloin kengänpohjat sulavat kiinni asfalttiin, jos vain pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa paikalleen Auringon lämmittämälle kuumalle asfaltille. Katukivetyksen raossa näiden tanssijoiden ja paikalle kerääntyneiden ihmisten jalkojen lomassa on muurahaisilla pesä. Ne tallaantuvat paikallaan hymistelevien ihmisten kenkien alle – mutta siltikin näyttää siltä, että ne taistelisivat tätä hyökkäystä vastaan, joka on alkanut jo silloin, kun tämä kaupunki on rakennettu tähän, niiden alueelle – niiden pyhälle maalle. Musiikki tyttöjen tanssiessa kiihtyy kohti huippua ja nämä nuoret tytöt muuttuvat nopeammin liikkuviksi – paikallaan pyöriviksi ihmishyrriksi. Tuollaista tanssia ei joka päivä näe, ellei ole valmistautunut johonkin uuteen ja usko siihen, että kaikki maailmassa on mahdollista – vaikka sitten kaupungin kaduilla, joiden varsilla ihmiset ovat niin ihmeellisiä, että todellisuus jää ymmärtämättä, ellei uskalla katsoa sitä suoraan silmiin. Sitten musiikki loppuu ja tytöt jäävät paikoilleen seisomaan mylvivien suosionosoitusten noustessa voimakkaammaksi kokonaisuudeksi. Aivan kuin suosionosoitukset olisivat olleet osa tätä hullua tanssiesitystä, joka muistuttaa osittain teatteria. Pitkän aikaa esityksen päätyttyä esiintyjät lähtevät taas liikkumaan. He jakavat lappusia kaikille paikalla olleille. Rahaa he eivät halua. Otan oman lappuni yhdeltä tytöistä, joka ei katso silmiin – hymyilee vain. Seuraan hänen hiljaista liikehdintäänsä ja huomioin yllätyksekseni, että tämä tyttö onkin sokea ja toimii kaikkien muiden aistiensa varassa. Siksi hän ei katsonut silmiin. Siksi! Jatkan matkaani. Suuntaan kohti vanhaa soitinliikettä, joka on sopivasti matkani varrella. Olen aina ollut kiinnostunut soittimien tarjoamasta taianomaisesti voimasta. Sitä ei voi verrata mihinkään – enkä minä tiedä soittimista mitään muuta kuin sen, että ne ovat ainoita koneita, joiden käyttäminen perustuu rakkauteen – ei mihinkään muuhun. Hyvä soittaja ei vain soita soitintaan – hän rakastaa musiikkia jota soitin antaa. Musiikki on rakkauden muodoista se, mikä menee ihmisen sisään, vaikka ihminen ei kuulisikaan musiikissa mitään muuta kuin soittimet. Soitinliikkeen omistaja on vanha mies – joka istuu aamusta ilta kuuteen pianon ääressä ja soittaa Jazzia. Sellaista musiikkia, joka saa ajatuksen liitämään johonkin vanhempaan maailmaan. Minä istun pöydässä soitinliikkeen nurkassa ja katselen usein, kuinka miehen sormet lukevat koskettimia kuin kenen tahansa lukevan ihmisen silmät lukevat mitä tahansa hyvää tekstiä. Hän kiertää pieniä ympyröitä musiikissa. Rakentaa korttitaloa, antaa sen kasvaa ja luhistua. Mutta kortit ovat melodiatietoisia kristalleja, jotka puhuvat juuri oikeilla äänillä. Ei virheitä. Vasen käsi toistaa samaa kuviota useasta eri kohdasta koskettimien vasemmasta reunasta. Mies on pukeutunut vihreään, kevyeen päällystakkiin, valkoiseen kauluspaitaan ja tummanruskeisiin vakosamettihousuihin. Hän on päälaelta kalju, paksut harmaan vaaleat pulisongit peittävät kasvoja ja hänen päätään reunustaa Albert Einsteinen hiusmalli – vaaleanharmaa kokonaisuus. Hänestä kerrotaan tarinaa, että nuorempana hän oli soittanut Ranskassa elääkseen Jazzia. Sitten hän muutti New Yorkiin Yhdysvaltoihin ja kiersi kuusi vuotta neekereiden kanssa ja soitti Bluesia. Lopulta hänet hakattiin ja ryöstettiin jossain Amerikan Eteläosissa. Ehkä Mobilessa, Alabamassa. Hänet löydettiin neljä päivää tämän tapauksen jälkeen yhä tajuttomana makaamasta jostain hiekkatien pientareelta, eikä hän osannut sanaakaan englantia. Vaatii älyä elää kuusi vuotta jossain maassa opettelematta sanaakaan tämän maan kieltä – ja tulla silti toimeen, saada jokapäiväinen ruokansa ja paikka johon majoittua. En tiedä kuinka hän oli siihen pystynyt. Sen kuitenkin tiedän, että joka aamu kello seitsemän tämä mies herää, valmistaa itselleen partavaahdon saippuasta, keittää kolme kupillista kuumaa mustaa kahvia. Lukee lehdestä päivän pääuutiset, asettaa saippuakupin, partaveitsen ja partasudin , sekä pienen käsipyyhkeen vasempaan käteensä ja kävelee soitinliikkeen takahuoneen kylpyhuoneeseen. Ajaa partansa, pesee kasvonsa ja hörppii kupillisen kuumaa kahvia soitinliikkeen takaovella. Tämän jälkeen hän avaa soitinliikkeen ovet joka aamu tasan kello kahdeksalta, istahtaa pianon ääreen soittamaan Jazzia ja istuu siinä kunnes joku ostaa hänen liikkeestään jotain tai kello tulee 11.00 jolloin hän syö kanaa tai kalaa, juo kupin kuumaa mustaa kahvia ja polttaa savukkeen soitinliikkeen takaovella. Kello kuusi illalla hän sulkee soitinliikkeen ovet ja kipuaa asuntoonsa joka sijaitsee soitinliikkeen yläkerrassa.
Kuuntelen muutaman tunnin kuinka soitinliikkeen omistaja soittaa upeita korukuvioita pianollaan ilman, että yhtään ostavaa asiakasta tulee liikkeeseen. Sitten sukella ulos liikkeen ovesta sanomatta sanaakaan liikkeen omistajalle. Liikkeen omistaja ei irrota hetkeksikään katsettaan koskettimistosta tai sormistaan, jotka syövät puhtaanvalkoisia koskettimia ja jatkavat loputonta äänimaiseman maalaamistaan. Suuntaan kohti supermarkettia, joka sijaitsee loputtomalta tuntuvan matkan päässä, kauempana eteläsuunnalla. Ohitan puistoaukean jossa nuoret ihmiset maleksivat vailla minkäänlaista päämäärää. Musiikki soi naurun äänellä jossain hiekkakentän suunnalla puiston reunalla. Päämäärättömyyden tapaaminen helpottaa oloa kuumana päivänä ja auttaa jaksamaan eteenpäin paikassa jonka merkitys perustuu tehokkuudelle ja ajatukselle jatkuvasta kehityksestä.
Puistoaukean etelä-reunalla mies paasaa Jumalasta, tai oikeammin Jumalan kuolemasta.
- Jumala on kuollut! Ja me olemme hänet tappaneet! Jumala on kuollut ja kuka hänet tappoi ellei me!
Hetken paasattuaan hän ojentaa irvokkaan ilmeen saattelemana hattuaan ihmisille, kumartaa ja katsoo ihmisiä silmiin lähestulkoon kapisen koiran ilmein – nälkäisenä, ikään kuin pyytääkseen rahaa ohikulkijoilta.
- Hullu!
- Painu helvettiin!
- Hei, missään ei lue ”pääsymaksu!”
- Mielenkiintoista. Todella mielenkiintoista – että meidänkö pitäisi maksaa tästä ”showsta”. Hah! Milloin tähän tulee jatko-osa?
- Painu Vittuun!
- Kaivan sinulle persereiästäni syötävää runkkari!
- Osta kitara – sitten voin maksaa jotain!
Väkijoukko uhoaa äänekkäästi, mutta mies väläyttää heille ahavoituneiden kasvojensa lomasta, osittain hampaattoman riettaan hymynsä – toivottaen samalla kaikille läsnäolijoille Jumalan siunausta. Hänen kasvoillaan kimmeltää kevyt hiki, mutta se ei ole valuvaa hikeä. Enemmänkin sellaista hikeä, jota voisi luulla hänen kasvoilleen levitetyksi rasvaksi. Kauempaa kuuluu kuinka kaupunki nielee jokaisen paikallaolijan huminansa alle, miljoonina ja taas miljoonina erisävyisinä ääninä ilman, että mikään soi epävireessä kokonaisuuden ulkopuolella.
- Tällaiseen maailmaan meidät on heitetty! Eläkää se tällaisena!
Mies jatkaa paasaustaan, vaikka kukaan ei enää tunnu kuuntelevan, mitä hänellä on sanottavana. Väkijoukko on päättänyt lynkata miehen esittämän hahmon tässä avoimessa oikeussalissa, jossa mitkään säännöt eivät päde, ja kaikki ovat syyllisiä, kunnes viimeinenkin mielipide on sanottu.
- Sinusta näkee mistä olet tullut! Kuuluu huuto jostain väkijoukon keskeltä.
- Niin näkee. Sinusta ei näe. Vastaa mies.
- Idiootti! Kuuluu toinen huuto.
- Käytätkö sinä idioottia hyökätäksesi minua vastaan? Vastaa mies rauhallisesti.
Väkijoukko nauraa kovaan ääneen miehen kommentille.
- Mennään nyt jo pois. Ei täällä ole mitään nähtävää.
- Painuisit sinäkin vittuun ukkeli.
Väkijoukko alkaa hajaantua ja mies jää paasaamaan Jumalan kuolemasta.
- Jumala on kuollut! Te olette tappaneet hänet! Hän huutaa.
- Miksi Jumala on kuollut? Kysyn mieheltä.
Hän jää hetkeksi paikalleen ja katsoo minua toisella, näkevällä silmällään. Hänen toinen silmänsä on muuttunut harmaanvihreäksi kiveksi, jonka keskellä loistaa sokea heikkovaloinen musta kivi.
Kaupunki on erilainen joka ikinen kerta kun menen sen sisään. Eilen se oli nainen, tänään se saattaa olla erämaa. Sellainen paikka, jossa kaikki on mahdollista. Sellainen maailma jossa kaikki kuitenkin on oudossa järjestyksessä ilman minkäänlaista synkronisaatiota. Äänet ja paistettu ruoka huumaavat kiivettäessä korkealle jonnekin torin laidalle, jossa maailma näyttää avoimelta, keskiaikaiselta, mutta kuitenkin suljetulta ja vapaalta tilalta. Lähes kaikelta sellaiselta mitä jokainen yö tuo tullessaan kun katselee maailmaa korkealta, jostain kaupungin yläpuolelta.
Autot kiitävät ohitse vailla minkäänlaista suuntaa, vaikka ne säilyttävätkin jollain ihmeen tavalla tämän oudon järjestyksen, ja muodon, jonka mukana ne virtaavat suoraan eteenpäin – jonnekin aivan eri ulottuvuuteen, osaksi kokonaisuutta. Illan tullen autot lakkaavat ajamasta ja niiden tilalle ilmestyvät punaiset ja puhtaan valkoiset soihdut, jotka piirtävät tulisia raiteita pimeille kaduille ja kujille. Ja pimeän tullen kummajaiset laskeutuvat näille kaduille elämään omaa elämäänsä omassa rytmissään.
Käveltyäni pitkän kadun päähän, ohi kahden kiinalaisen ravintolan, yhden huoltoaseman, kahvilan ja pullapuodin saavun torille, jonka ylittäminen tällaisena päivänä on tuskaisen kuumaa puuhaa, mutta kuitenkin aina yhtä hieno ja ahdistava kokemus. Hiljaisuudellaan ohikulkevia kansalaisia puhuttelevat patsaat, kuivunut suihkulähde, torin laitaa reunustavien parvekkeiden hulmuavat pyykit ja puhdas tuoksu. Vain tämä tuuli auttaa tällaisena päivänä. Puikahdan rappukäytävään, sitten hissiin, painan vanhaan puuhun upotettua nappijärjestelmää ja hissi kuljettaa minut kolisten kaksi kerrosta ylöspäin. Omaan tyyneyden ja viileyden pesään. Omaan kotiin jossa kaikella on oma järjestyksensä ja järjestyksellä oma merkityksensä.
Musiikki voimistuu mitä lähemmäs pääsen kliimaksia, joka vie minut mukanaan jonnekin vanhan Intian rannikoille, ehkä Goalle – tai niihin metsiin, jossa silloin joskus keväällä 1996 retkeilimme tietämättä missä olimme. Sademetsät eroavat siinä mielessä kaupungista, että niissä on vähemmän ihmisiä ja enemmän valoa. Enemmän ilmaa jonka varassa leijua. Minä olen käynyt siellä vain kerran ja siltikin minusta tuntuu, että se paikka oli Pariisi kaikkien niiden paikkojen joukossa, joissa olen koskaan käynyt. Eikä se riittänyt minulle. Enemmän pitää nähdä tietääkseen, että elämä ei pääty huomenna tai tänään. Mutta nyt minulla ei ole varaa, eikä mielenkiintoa lähteä matkustamaan yhtään mihinkään. Minä vain istun ja poltan itseni Auringossa sellaisina päivinä, jolloin voisin tehdä jotain muuta – kuin vain olla. Naapurissa nahistellaan ja minä voin olla kärpäsenä katossa ilman, että näen yhtään mitään. Näiden talojen seinät ovat yhtä ohutta nahkaa kuin vastasyntyneen lapsen iho, enkä minä uskalla tämän lapsen antaa koskaan syntyä tällaiseen maailmaan niin puhtaana kuin lapset syntyvät. Tämä kaupunki on autiomaa tai vuoristo. Eikä täällä elä yhtään sellaista lajia, joka eläisi minkään muun vuoksi kuin syömisen.
Parvekkeen lattia on täynnä viimesyksyn lehtiä. Olisi pitänyt siivota se ennen talven tuloa. Puolikehäksi tehty kiipeilyteline pihassa, kahdet keinut ja Talonmies tupakalla. Siinä kaikki mistä lapsille on iloa tällaisissa paikoissa, joihin mikään ei kasva. Seuraan kuinka poltetun, mustan teräksen värinen koppakuoriainen kipittää pitkin parvekkeen lattiaa isojen, kuivien lehtien ja tupakantumppien joukossa. Sillä on kiire jonnekin, mutta kukaan ei latele sille aikatauluja niin kuin meillä ihmisillä on tapana. Sen vasemmanpuoleisen keskimmäinen jalka on poikki, mutta vauhti ei ole lainkaan hiipunut. Jos minulta otettaisiin yksi jalka pois, olisin varmaankin masentunut ja katselisin televisiota. Osasinko minä silloin lapsena kiivetä tuollaisen telineen päästä päähän – ajattelen astuessani parvekkeelle. Talonmiehen vaimo huutaa parvekkeelta, että ”mennään jo!” Näen ihmisiä hyvin harvoin nykyään – enkä minä siitä pahastu. Ihmiset näyttäytyvät toisilleen vain silloin kun he tarvitsevat jotain. Muutaman sadan metrin päässä punainen auto pysähtyy tien varteen ja päästää siististi pukeutunutta väkeä pihalle kaikista neljästä ovestaan. Sitten kuuluu kuinka naapurin lapsi haluaa mennä rannalle. Rytmi tiivistyy ja Aurinko on polttavampi kuin aikoihin. Minun tekee mieli kahvia, mutta olen lähes varaton – eikä kahvia saa muuten kuin kaupasta. Voisin tietenkin keittää vanhojen purujen avulla sumppia. Tupakkaa minulla onneksi vielä on. Leipä loppuu huomenna tai viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos minulla olisi kuusi jalkaa niin tuskin minuakaan haittaisi se yhden jalan katkeaminen – mutta haluanko minä todella alentaa itseni koppakuoriaisen tasolle mittelemään siitä kumpi on merkittävämpi tämän maailman kannalta – yksi varaton retku vai retkun parvekkeella kipittävä viisijalkainen koppakuoriainen.
Kello on vasta 15.22. ja minulla ei ole kiirettä mihinkään. Kylmäkellarissa lojuvat viinipullot ovat onneksi vielä odottavalla kannalla ja minulla on reilusti tupakkaa. Nyt minä alan vasta heräämään siitä todellisuudesta, että minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä vain. Ainoa asia joka rajoittaa tekemisiäni tällä hetkellä on aika, jota minulla ei ole. Kaikkeen muuhun löytyy tilausta ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Käyn pikaisesti suihkussa selvittämässä päätäni. Pilviutu katoaa aivoistani sormenpäiden kautta ja valuu lattiakaivoon viileän virvoittavan veden mukana. Voi kuinka minun tekisi mieli mandariineja, tai päärynänpuolikkaita. Voisin syödä niitä molempia saavikaupalla istuessani viileässä suihkussa – ja juoda samanaikaisesti runsaasti hedelmälihaa sisältävää appelsiinimehua, sekä kivennäisvettä.
Suihkun jälkeen lähden ulos ja suuntaan matkani paikalliseen supermarkettiin, keskelle kylmiä, ruokaa pursuavia hyllyjä – paikkaan jossa kaikki on sallittua sopivuuden rajoissa. Matkalla tapaan ihmisiä jotka eivät näytä ihmisiltä vaan ohikiitäviltä hahmoilta jossain eri todellisuudessa. Olen kuitenkin puhdas ja vapaa. Tämä päivä ei voi päättyä millään muulla tavalla kuin hienosti. Entinen elämäni oli tylsää verrattuna siihen mitä tämä kaupunki voi tarjota. Vapautta yössä – vapautta olla minä. Tarkkailenko minä itseäni itsestäni käsin vai jonkun toisen perspektiivistä? Olen usein huomannut heittäväni omien epäluulojeni viittaa toisten ihmisten harteille ja muodostanut heistä mielikuvaa sen perusteella. Toisinaan koko heidän koko psyykensä muuttuu osaksi minua ja minun mielipidettäni heistä. Liikennevalot vilkkuvat lupaavasti viimeisten autojen suhahdettua suojatien ylitse. Sitten useita kymmeniä ihmisiä lähtee ylittämään suojatietä samanaikaisesti. Kaikki oudossa järjestyksessä – minä ajatattelen lintuparvea lentämässä ja sitä kuinka joskus olen ihmetellyt, miten ihmeessä ne pysyvät lennossa vaikka parvet ovat niin suuria, että törmääminen on enemmän kuin todennäköistä. Saavun kolmen kadun risteyskohtaan. Yksi teistä vie alas rantaan, satamaan, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan. Tiukka meininki. Ne ovat siellä ahkerampia kuin missään tässä kaupungissa. Toinen tie vie lentoasemalle, jossa ihmiset odottelevat päästäkseen pois ahdistavaa elämäänsä, tai sitten ovat matkalla vahvistamaan ahdistavan elämänsä periaatetta johonkin liiketapaamiseen – jonnekin hotelliin, jossain täysin uudistetussa kaupungissa. Kolmas suunta vie syvemmälle kaupunkiin. Medistinumiin. Siellä me tämän puutarhan lapset elämme vapaina – vailla huolen häivää. Pysähdyn kahvilaan jonka nimi on - Kaikki - . Tämän kahvilan terassilla haisee todellinen kulttuuri. Vanha kusi ja tupakka. Minä nautin ainoastaan sellaisesta kulttuurista, joka haisee joltain, koska se on uinut jossain tullakseen joksikin. Kulttuuri ei voi saada kulttuurin hyväksyntää, ennen kuin joku on sen pelastanut jostain hirvittävästä todellisuudesta. Poltan tupakkaa ketjussa ja ihmettelen kadunvarsien mainoksia. Niiden oheen ollaan liitetty liikennemerkkejä. Siinä se on tämän todellisuuden syvin olemus – kehotus, käsky, ehdotus! Tarve tulee olla – ja se pitää täyttää. Minä juon liian kallista kahvia ja poltan tupakkaa, koska löysin kolikoita laskujen joukosta. Mutta vain kolikoita. Ihmiset kulkevat upeina ilmestyksinä kadun varsilla. Osa heistä on varmasti lääkäreitä, osa lakimiehiä ja jotkut heistä ovat sotilaita tässä loputtomassa sodassa jota käydään kaduilla siitä, mitä kukin on. Kaksisataatuhatta vuotta sitten he olivat kaikki vielä apinoita, eikä silloin ollut tiedettä, tai Jumalaa. Oli vain apina, joka sittemmin kehittyi niin taitavaksi ja älykkääksi, että alkoi kilpailla keskenään siitä, kumpi sen kehittämistä todellisuuksista on enemmän oikea – Jumala vai tiede. Nousen ylös, Aurinko paistaa vieläkin aivan liian tehokkaasti. Tumppaan tupakan kahvilan terassin lattiaan ja astun pois sen tarjoamasta viileästä varjosta.
Muutaman kadunvälin kuljettuani pysähdyn seuraamaan kuinka nuoret tytöt tanssivat jotain uutta, nykyaikaista tanssia kadunkulmauksessa vanhanaikaisen musiikin soidessa taustalla. He eivät ole mistään kotoisin. Tämä on enemmänkin teatteria kuin tanssia, tai sitten minä en vain ymmärrä. Yhdellä heistä on kädessään hattu ja jonkinlainen purppurasolmuvärjätty huivi. Toinen heistä on pukeutunut jonkinlaiseen ihonmyötäiseen iltapukuun ja kolmas pitää koiraa sylissään. Heitä on pysähtynyt katsomaan suuri joukko väkeä. Tällaisena päivänä, jolloin kengänpohjat sulavat kiinni asfalttiin, jos vain pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa paikalleen Auringon lämmittämälle kuumalle asfaltille. Katukivetyksen raossa näiden tanssijoiden ja paikalle kerääntyneiden ihmisten jalkojen lomassa on muurahaisilla pesä. Ne tallaantuvat paikallaan hymistelevien ihmisten kenkien alle – mutta siltikin näyttää siltä, että ne taistelisivat tätä hyökkäystä vastaan, joka on alkanut jo silloin, kun tämä kaupunki on rakennettu tähän, niiden alueelle – niiden pyhälle maalle. Musiikki tyttöjen tanssiessa kiihtyy kohti huippua ja nämä nuoret tytöt muuttuvat nopeammin liikkuviksi – paikallaan pyöriviksi ihmishyrriksi. Tuollaista tanssia ei joka päivä näe, ellei ole valmistautunut johonkin uuteen ja usko siihen, että kaikki maailmassa on mahdollista – vaikka sitten kaupungin kaduilla, joiden varsilla ihmiset ovat niin ihmeellisiä, että todellisuus jää ymmärtämättä, ellei uskalla katsoa sitä suoraan silmiin. Sitten musiikki loppuu ja tytöt jäävät paikoilleen seisomaan mylvivien suosionosoitusten noustessa voimakkaammaksi kokonaisuudeksi. Aivan kuin suosionosoitukset olisivat olleet osa tätä hullua tanssiesitystä, joka muistuttaa osittain teatteria. Pitkän aikaa esityksen päätyttyä esiintyjät lähtevät taas liikkumaan. He jakavat lappusia kaikille paikalla olleille. Rahaa he eivät halua. Otan oman lappuni yhdeltä tytöistä, joka ei katso silmiin – hymyilee vain. Seuraan hänen hiljaista liikehdintäänsä ja huomioin yllätyksekseni, että tämä tyttö onkin sokea ja toimii kaikkien muiden aistiensa varassa. Siksi hän ei katsonut silmiin. Siksi! Jatkan matkaani. Suuntaan kohti vanhaa soitinliikettä, joka on sopivasti matkani varrella. Olen aina ollut kiinnostunut soittimien tarjoamasta taianomaisesti voimasta. Sitä ei voi verrata mihinkään – enkä minä tiedä soittimista mitään muuta kuin sen, että ne ovat ainoita koneita, joiden käyttäminen perustuu rakkauteen – ei mihinkään muuhun. Hyvä soittaja ei vain soita soitintaan – hän rakastaa musiikkia jota soitin antaa. Musiikki on rakkauden muodoista se, mikä menee ihmisen sisään, vaikka ihminen ei kuulisikaan musiikissa mitään muuta kuin soittimet. Soitinliikkeen omistaja on vanha mies – joka istuu aamusta ilta kuuteen pianon ääressä ja soittaa Jazzia. Sellaista musiikkia, joka saa ajatuksen liitämään johonkin vanhempaan maailmaan. Minä istun pöydässä soitinliikkeen nurkassa ja katselen usein, kuinka miehen sormet lukevat koskettimia kuin kenen tahansa lukevan ihmisen silmät lukevat mitä tahansa hyvää tekstiä. Hän kiertää pieniä ympyröitä musiikissa. Rakentaa korttitaloa, antaa sen kasvaa ja luhistua. Mutta kortit ovat melodiatietoisia kristalleja, jotka puhuvat juuri oikeilla äänillä. Ei virheitä. Vasen käsi toistaa samaa kuviota useasta eri kohdasta koskettimien vasemmasta reunasta. Mies on pukeutunut vihreään, kevyeen päällystakkiin, valkoiseen kauluspaitaan ja tummanruskeisiin vakosamettihousuihin. Hän on päälaelta kalju, paksut harmaan vaaleat pulisongit peittävät kasvoja ja hänen päätään reunustaa Albert Einsteinen hiusmalli – vaaleanharmaa kokonaisuus. Hänestä kerrotaan tarinaa, että nuorempana hän oli soittanut Ranskassa elääkseen Jazzia. Sitten hän muutti New Yorkiin Yhdysvaltoihin ja kiersi kuusi vuotta neekereiden kanssa ja soitti Bluesia. Lopulta hänet hakattiin ja ryöstettiin jossain Amerikan Eteläosissa. Ehkä Mobilessa, Alabamassa. Hänet löydettiin neljä päivää tämän tapauksen jälkeen yhä tajuttomana makaamasta jostain hiekkatien pientareelta, eikä hän osannut sanaakaan englantia. Vaatii älyä elää kuusi vuotta jossain maassa opettelematta sanaakaan tämän maan kieltä – ja tulla silti toimeen, saada jokapäiväinen ruokansa ja paikka johon majoittua. En tiedä kuinka hän oli siihen pystynyt. Sen kuitenkin tiedän, että joka aamu kello seitsemän tämä mies herää, valmistaa itselleen partavaahdon saippuasta, keittää kolme kupillista kuumaa mustaa kahvia. Lukee lehdestä päivän pääuutiset, asettaa saippuakupin, partaveitsen ja partasudin , sekä pienen käsipyyhkeen vasempaan käteensä ja kävelee soitinliikkeen takahuoneen kylpyhuoneeseen. Ajaa partansa, pesee kasvonsa ja hörppii kupillisen kuumaa kahvia soitinliikkeen takaovella. Tämän jälkeen hän avaa soitinliikkeen ovet joka aamu tasan kello kahdeksalta, istahtaa pianon ääreen soittamaan Jazzia ja istuu siinä kunnes joku ostaa hänen liikkeestään jotain tai kello tulee 11.00 jolloin hän syö kanaa tai kalaa, juo kupin kuumaa mustaa kahvia ja polttaa savukkeen soitinliikkeen takaovella. Kello kuusi illalla hän sulkee soitinliikkeen ovet ja kipuaa asuntoonsa joka sijaitsee soitinliikkeen yläkerrassa.
Kuuntelen muutaman tunnin kuinka soitinliikkeen omistaja soittaa upeita korukuvioita pianollaan ilman, että yhtään ostavaa asiakasta tulee liikkeeseen. Sitten sukella ulos liikkeen ovesta sanomatta sanaakaan liikkeen omistajalle. Liikkeen omistaja ei irrota hetkeksikään katsettaan koskettimistosta tai sormistaan, jotka syövät puhtaanvalkoisia koskettimia ja jatkavat loputonta äänimaiseman maalaamistaan. Suuntaan kohti supermarkettia, joka sijaitsee loputtomalta tuntuvan matkan päässä, kauempana eteläsuunnalla. Ohitan puistoaukean jossa nuoret ihmiset maleksivat vailla minkäänlaista päämäärää. Musiikki soi naurun äänellä jossain hiekkakentän suunnalla puiston reunalla. Päämäärättömyyden tapaaminen helpottaa oloa kuumana päivänä ja auttaa jaksamaan eteenpäin paikassa jonka merkitys perustuu tehokkuudelle ja ajatukselle jatkuvasta kehityksestä.
Puistoaukean etelä-reunalla mies paasaa Jumalasta, tai oikeammin Jumalan kuolemasta.
- Jumala on kuollut! Ja me olemme hänet tappaneet! Jumala on kuollut ja kuka hänet tappoi ellei me!
Hetken paasattuaan hän ojentaa irvokkaan ilmeen saattelemana hattuaan ihmisille, kumartaa ja katsoo ihmisiä silmiin lähestulkoon kapisen koiran ilmein – nälkäisenä, ikään kuin pyytääkseen rahaa ohikulkijoilta.
- Hullu!
- Painu helvettiin!
- Hei, missään ei lue ”pääsymaksu!”
- Mielenkiintoista. Todella mielenkiintoista – että meidänkö pitäisi maksaa tästä ”showsta”. Hah! Milloin tähän tulee jatko-osa?
- Painu Vittuun!
- Kaivan sinulle persereiästäni syötävää runkkari!
- Osta kitara – sitten voin maksaa jotain!
Väkijoukko uhoaa äänekkäästi, mutta mies väläyttää heille ahavoituneiden kasvojensa lomasta, osittain hampaattoman riettaan hymynsä – toivottaen samalla kaikille läsnäolijoille Jumalan siunausta. Hänen kasvoillaan kimmeltää kevyt hiki, mutta se ei ole valuvaa hikeä. Enemmänkin sellaista hikeä, jota voisi luulla hänen kasvoilleen levitetyksi rasvaksi. Kauempaa kuuluu kuinka kaupunki nielee jokaisen paikallaolijan huminansa alle, miljoonina ja taas miljoonina erisävyisinä ääninä ilman, että mikään soi epävireessä kokonaisuuden ulkopuolella.
- Tällaiseen maailmaan meidät on heitetty! Eläkää se tällaisena!
Mies jatkaa paasaustaan, vaikka kukaan ei enää tunnu kuuntelevan, mitä hänellä on sanottavana. Väkijoukko on päättänyt lynkata miehen esittämän hahmon tässä avoimessa oikeussalissa, jossa mitkään säännöt eivät päde, ja kaikki ovat syyllisiä, kunnes viimeinenkin mielipide on sanottu.
- Sinusta näkee mistä olet tullut! Kuuluu huuto jostain väkijoukon keskeltä.
- Niin näkee. Sinusta ei näe. Vastaa mies.
- Idiootti! Kuuluu toinen huuto.
- Käytätkö sinä idioottia hyökätäksesi minua vastaan? Vastaa mies rauhallisesti.
Väkijoukko nauraa kovaan ääneen miehen kommentille.
- Mennään nyt jo pois. Ei täällä ole mitään nähtävää.
- Painuisit sinäkin vittuun ukkeli.
Väkijoukko alkaa hajaantua ja mies jää paasaamaan Jumalan kuolemasta.
- Jumala on kuollut! Te olette tappaneet hänet! Hän huutaa.
- Miksi Jumala on kuollut? Kysyn mieheltä.
Hän jää hetkeksi paikalleen ja katsoo minua toisella, näkevällä silmällään. Hänen toinen silmänsä on muuttunut harmaanvihreäksi kiveksi, jonka keskellä loistaa sokea heikkovaloinen musta kivi.
Thursday, January 20, 2011
Ajatuksia - Näkökulmasta 3.
Elämä - alku ja loppu.
Elämä. Eräänlainen tapahtumasarja - jossa elävän olennon tulee täyttää tietyt sille asetetut kriteerit. Ajanjakso, joka alkaa syntymästä - tai solutasolla solujen yhdistymisestä ja jakautumisesta - tai jollain muulla tavalla - ja päättyy eliön katoamiseen - tai sulautumiseen osaksi ympäröivää todellisuutta.
Elämä on - mutta mitä elämä on?
Mikäli Einsteinin ainetta koskeva periaate: ainetta ei synny tyhjästä eikä aine häviä olemattomiin - pitää paikkansa, niin onko elämällä ja kuolemalla minkäänlaista eroa? Onko koko Universaali todellisuus sittenkin vain yhtä ja samaa? Minkä latauksen saa tässä tapauksessa ns. Sielu? Ja voidaanko asiaa enää ajatella niin, että mikäli kaikki on - ja tulee jatkuvasti olemaan, ei tällöin sielulle voida tehdä minkäänlaista eroa materian kanssa - joka siis jatkaa eteenpäin uutena energian muotona - eikä koskaan katoa.
Voidaanko energiaa edes tarkastella muuten kuin retrospektissa - osana materiaa jonka merkkiarvo ei koskaan ole vakio?
Elämä. Eräänlainen tapahtumasarja - jossa elävän olennon tulee täyttää tietyt sille asetetut kriteerit. Ajanjakso, joka alkaa syntymästä - tai solutasolla solujen yhdistymisestä ja jakautumisesta - tai jollain muulla tavalla - ja päättyy eliön katoamiseen - tai sulautumiseen osaksi ympäröivää todellisuutta.
Elämä on - mutta mitä elämä on?
Mikäli Einsteinin ainetta koskeva periaate: ainetta ei synny tyhjästä eikä aine häviä olemattomiin - pitää paikkansa, niin onko elämällä ja kuolemalla minkäänlaista eroa? Onko koko Universaali todellisuus sittenkin vain yhtä ja samaa? Minkä latauksen saa tässä tapauksessa ns. Sielu? Ja voidaanko asiaa enää ajatella niin, että mikäli kaikki on - ja tulee jatkuvasti olemaan, ei tällöin sielulle voida tehdä minkäänlaista eroa materian kanssa - joka siis jatkaa eteenpäin uutena energian muotona - eikä koskaan katoa.
Voidaanko energiaa edes tarkastella muuten kuin retrospektissa - osana materiaa jonka merkkiarvo ei koskaan ole vakio?
Ajatuksia - Näkökulmasta 2.
Kokemus Opettaa Typerille.
Olemassaolossamme meidät on "heitetty maailmaan", jossa me olemme täysin vapaita valitsemaan olemuksemme ja arvomme siitä, että meidät on tähän pakotettu. Eilinen humala oikaisi suhtautumistani menneeseen olemassaoloon ilman, että jouduin myöntämään todellisuuden rajoille vapauksia.
Istuskelu Tempon terassilla avaa mielikuvia siitä, miten elämässä pitää suhtautua kaikkeen merkityksellisenä olemassaolona, ei niinkään olemassaolona sinänsä. Voidaanko näin edes sanoa? Olemmeko me vapaita valitsemaan olemuksemme ajassa, jossa sosiaalinen paine murskaa eksistentialistisen maailmankuvamme rakentamalla siitä täysin toimeentulevan sääntökokoelman?
Me saatamme olla sitä mieltä, että eksistentialistinen ahdistus johtuu tavasta ymmärtää eksistentialistinen olemassaolo merkityksellisenä tapahtumana kaikkien tapahtumien joukossa ilman, että eksistentialismista tulee mitään muuta kuin heittomerkein varustettuja sloganeita. Missä me olemme ei ole sama kuin se, missä meidän tulisi olla silloin kun oletamme olevamme jonkin merkityksen alaisuudessa. Oletus siitä, että taivas on taivaassa, uskonnollisessa merkityksessä, on ristiriitainen jo pelkästään siitä syystä että fysiikan lakien oletetaan ulottuvan uskon asioihin. Itseasiassa, uskonasioista ei koskaan pitäisi puhua sanoilla. Sillä heti, kun uskonasioista tulee osa olevaa maailmankaikkeutta, ollaan päädytty uskomisesta tiedon alueelle.
Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Mutta eikö tässä mennä jo elämän ulkopuolisiin asioihin? Sillä Eksistentialistinen maailmankuva perustuu ymmärrykseen eksistentialistisesta arvolatauksesta. Sokea uskominen johonkin asiaan on ainoa oikea tapa lähestyä asioiden merkitystä. Kaikki epäilys oman olemassaolonsa merkityksestä on silkkaa huuhaata ajateltuna, että olemassaololla on jokin muu merkitys kuin puhdas olemassaolo. Uskominen sinänsä menettää merkityksensä heti kun siitä aletaan tietämään jotain, mutta voidaanko näinkään ajatella, sillä ajattelussa tämän asian tiimoilta päädytään peruskysymyksen toiseen ääripäähän; uskomisen vastakappaleeseen, eli tietoon asioiden olemassaolosta. Eksistentialismissa yksilöllä on siis täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen vain olemassaolevan maailman, todellisuuden piirissä olevaan maailmaan ilman, että päädytään todellisen vapautuksen, täydellisen sokean uskon maailmaan. Jokin tässä ei kuitenkaan täsmää, sillä merkitystä täytyy kuvailla jollain muilla kuin olemassaolevan maailman keinoin.
Onko merkityksiä mahdollisuus kuvailla millään muilla keinoin, kuin olemassaolevan maailman keinoin, siinä pulma. Tosi eksistentialisti löytää varmasti jonkin aukon jolla näin voidaan tehdä. Ongelmaksi minun järjelleni jää kuitenkin se, kuinka esimerkiksi Jumalaa voidaan kuvailla sanomalla, että hän, tai Hän merkitsee jotain tässä maailmantilassa olematta olemassa tässä maailmantilassa, tai olematta olemassa fysiikan jonkinlaisena fysiikanlakien ulkopuolisena asiana, oliona tai ilmentymänä. Tosi eksistentialisti voi huomauttaa minua tässä siitä, kuinka minä itse sanoin, että uskonasioita ei pidä voida kuvailla sanoin, tai päädytään uskonasioista tiedon alueelle. Totta. Minä en voi kuvailla uskonasioita puhumalla niistä, koska silloin päädytään tiedon alueelle, mutta samaan hengenvetoon voidaan todeta, että uskonasioita, Jumalaa sinänsä ei ole olemassa. Tai ehkä Jumala on ollutkin olemassa, ja me olemme "tappaneet hänet", kuten Nietzsche kertoi. Jumalan kuolema on mysteeri, Mutato nomine, nimenvaihdos. Me emme tappaneet Jumalaa jumalana, vaan viattomuutemme uskossa Jumalaan.
Mutta kuinka tappaa viattomuus uskossa johonkin, jonka olemassaolo perustuu uskomukseen jonkin merkityksen olemassaolosta ainoastaan uskomusten, merkitysten, symbolien maailmassa. Tämä on teoria, jolla tuhotaan olemassaoleva teoria vailla käytäntöä. Paljon puhetta asiasta josta ei voi puhua. Jumalasta on tullut aikanaan merkityksellinen ainoastaan niille, jotka häneen ovat halunneet uskoa - ja tämä on fakta. Teoria Jumalasta on ollut uskonasia niille, joiden uskomusta ollaan koeteltu lähtökohtaisesti Jumalan olemassaolon merkityksestä. Mitä Jumalan olemassaolo merkitsee niille joiden usko Jumalan olemassaoloon on kieltävä? Heille asiaa nimeltä Jumala ei ole olemassa. Hyvä niin. Asia käsitelty siltä osin, eikä heidän ajatteluaan tarvitse Jumalan olemassaololla enää rasittaa. Pakanallisuus on hyve siinä missä Uskontokin.
Experientia docet stultos; kokemus opettaa typerille. Mutta missä menee raja? Eikö kokemus luo, viimekädessä rutiineja? Valmiita ajattelumalleja, toimintatapoja ja ennenkaikkea typeryyttä, oman itsensä nostamista toisten ajattelu/toimintamallien yläpuolelle? Onko eksistentialismi tullut tiensä päähän oman mahdottomuutensa vuoksi? Se mistä eksistentialismi on lähtöisin lienee, ja minä sanon lienee, koska en tiedä.. juuri Jumalan kuolema. Onko asia kuitenkin niin, että Jumala onkin kaiken ajattelumme perusta? On. Ja tämä on fakta. Me olemme aina olleet, ja tulemme aina olemaan laji, jonka menestyksen takaa ainoastaan se, että tavoittelemma mahdotonta olemassaolevassa todellisuudessa. Se, että nimeämme todellisuuden osat osaksi ymmärrettävää kokonaisuutta tekee meistä kuitenkin heikkoja. Tieto jonka hankimme muuttuu historiaksi heti kun siitä tulee painettua sanaa. Heti kun jokin asia on laitettu "ylös" ja "nimetty", se menettää merkityksensä. Miksi? Koska se saa merkityksen. Merkityksen saanut asia ei ole enää kehittymiselle merkityksellistä. Se voi säilyttää tämän hetken merkityksen ja ajattelutavan osana todellisuutta, mutta onko se lajimme keskeinen piirre? Säilyttää olemassaoleva todellisuus? Pysähtyä?
Jumalan kuolemalla on suuri merkitys olemassaolomme tutkiskelussa. Me emme koskaan jää paikoillemme lajina, emmekä me tule koskaan hylkäämään ajatusta Jumalasta elämämme perimmäisenä tarkoituksena. Itsetutkiskelu, pohdinta siitä, että "onko tuolla mitään", saa meidät suunniltamme. Mutta kaikki tämä on ristiriitaista verrattuna siihen, mikä on uskomisen lahja älylle, ja älyn lahja epäilykselle omien uskomustemme sekasortoisessa maailmankaikkeudessa.
"Mutta jos itse tiedon muoto muuttuu, se muuttuu samalla muodoltaan joksikin muuksi kuin tiedoksi eikä se enää ole tietoa. Jos se muuttuu alituisesti, ei ole koskaan olemassa tietoa, ja tästä seuraa ettei ole mitään mikä tietää eikä mitään mikä tiedetään" PLATON
Olemassaolossamme meidät on "heitetty maailmaan", jossa me olemme täysin vapaita valitsemaan olemuksemme ja arvomme siitä, että meidät on tähän pakotettu. Eilinen humala oikaisi suhtautumistani menneeseen olemassaoloon ilman, että jouduin myöntämään todellisuuden rajoille vapauksia.
Istuskelu Tempon terassilla avaa mielikuvia siitä, miten elämässä pitää suhtautua kaikkeen merkityksellisenä olemassaolona, ei niinkään olemassaolona sinänsä. Voidaanko näin edes sanoa? Olemmeko me vapaita valitsemaan olemuksemme ajassa, jossa sosiaalinen paine murskaa eksistentialistisen maailmankuvamme rakentamalla siitä täysin toimeentulevan sääntökokoelman?
Me saatamme olla sitä mieltä, että eksistentialistinen ahdistus johtuu tavasta ymmärtää eksistentialistinen olemassaolo merkityksellisenä tapahtumana kaikkien tapahtumien joukossa ilman, että eksistentialismista tulee mitään muuta kuin heittomerkein varustettuja sloganeita. Missä me olemme ei ole sama kuin se, missä meidän tulisi olla silloin kun oletamme olevamme jonkin merkityksen alaisuudessa. Oletus siitä, että taivas on taivaassa, uskonnollisessa merkityksessä, on ristiriitainen jo pelkästään siitä syystä että fysiikan lakien oletetaan ulottuvan uskon asioihin. Itseasiassa, uskonasioista ei koskaan pitäisi puhua sanoilla. Sillä heti, kun uskonasioista tulee osa olevaa maailmankaikkeutta, ollaan päädytty uskomisesta tiedon alueelle.
Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Mutta eikö tässä mennä jo elämän ulkopuolisiin asioihin? Sillä Eksistentialistinen maailmankuva perustuu ymmärrykseen eksistentialistisesta arvolatauksesta. Sokea uskominen johonkin asiaan on ainoa oikea tapa lähestyä asioiden merkitystä. Kaikki epäilys oman olemassaolonsa merkityksestä on silkkaa huuhaata ajateltuna, että olemassaololla on jokin muu merkitys kuin puhdas olemassaolo. Uskominen sinänsä menettää merkityksensä heti kun siitä aletaan tietämään jotain, mutta voidaanko näinkään ajatella, sillä ajattelussa tämän asian tiimoilta päädytään peruskysymyksen toiseen ääripäähän; uskomisen vastakappaleeseen, eli tietoon asioiden olemassaolosta. Eksistentialismissa yksilöllä on siis täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen vain olemassaolevan maailman, todellisuuden piirissä olevaan maailmaan ilman, että päädytään todellisen vapautuksen, täydellisen sokean uskon maailmaan. Jokin tässä ei kuitenkaan täsmää, sillä merkitystä täytyy kuvailla jollain muilla kuin olemassaolevan maailman keinoin.
Onko merkityksiä mahdollisuus kuvailla millään muilla keinoin, kuin olemassaolevan maailman keinoin, siinä pulma. Tosi eksistentialisti löytää varmasti jonkin aukon jolla näin voidaan tehdä. Ongelmaksi minun järjelleni jää kuitenkin se, kuinka esimerkiksi Jumalaa voidaan kuvailla sanomalla, että hän, tai Hän merkitsee jotain tässä maailmantilassa olematta olemassa tässä maailmantilassa, tai olematta olemassa fysiikan jonkinlaisena fysiikanlakien ulkopuolisena asiana, oliona tai ilmentymänä. Tosi eksistentialisti voi huomauttaa minua tässä siitä, kuinka minä itse sanoin, että uskonasioita ei pidä voida kuvailla sanoin, tai päädytään uskonasioista tiedon alueelle. Totta. Minä en voi kuvailla uskonasioita puhumalla niistä, koska silloin päädytään tiedon alueelle, mutta samaan hengenvetoon voidaan todeta, että uskonasioita, Jumalaa sinänsä ei ole olemassa. Tai ehkä Jumala on ollutkin olemassa, ja me olemme "tappaneet hänet", kuten Nietzsche kertoi. Jumalan kuolema on mysteeri, Mutato nomine, nimenvaihdos. Me emme tappaneet Jumalaa jumalana, vaan viattomuutemme uskossa Jumalaan.
Mutta kuinka tappaa viattomuus uskossa johonkin, jonka olemassaolo perustuu uskomukseen jonkin merkityksen olemassaolosta ainoastaan uskomusten, merkitysten, symbolien maailmassa. Tämä on teoria, jolla tuhotaan olemassaoleva teoria vailla käytäntöä. Paljon puhetta asiasta josta ei voi puhua. Jumalasta on tullut aikanaan merkityksellinen ainoastaan niille, jotka häneen ovat halunneet uskoa - ja tämä on fakta. Teoria Jumalasta on ollut uskonasia niille, joiden uskomusta ollaan koeteltu lähtökohtaisesti Jumalan olemassaolon merkityksestä. Mitä Jumalan olemassaolo merkitsee niille joiden usko Jumalan olemassaoloon on kieltävä? Heille asiaa nimeltä Jumala ei ole olemassa. Hyvä niin. Asia käsitelty siltä osin, eikä heidän ajatteluaan tarvitse Jumalan olemassaololla enää rasittaa. Pakanallisuus on hyve siinä missä Uskontokin.
Experientia docet stultos; kokemus opettaa typerille. Mutta missä menee raja? Eikö kokemus luo, viimekädessä rutiineja? Valmiita ajattelumalleja, toimintatapoja ja ennenkaikkea typeryyttä, oman itsensä nostamista toisten ajattelu/toimintamallien yläpuolelle? Onko eksistentialismi tullut tiensä päähän oman mahdottomuutensa vuoksi? Se mistä eksistentialismi on lähtöisin lienee, ja minä sanon lienee, koska en tiedä.. juuri Jumalan kuolema. Onko asia kuitenkin niin, että Jumala onkin kaiken ajattelumme perusta? On. Ja tämä on fakta. Me olemme aina olleet, ja tulemme aina olemaan laji, jonka menestyksen takaa ainoastaan se, että tavoittelemma mahdotonta olemassaolevassa todellisuudessa. Se, että nimeämme todellisuuden osat osaksi ymmärrettävää kokonaisuutta tekee meistä kuitenkin heikkoja. Tieto jonka hankimme muuttuu historiaksi heti kun siitä tulee painettua sanaa. Heti kun jokin asia on laitettu "ylös" ja "nimetty", se menettää merkityksensä. Miksi? Koska se saa merkityksen. Merkityksen saanut asia ei ole enää kehittymiselle merkityksellistä. Se voi säilyttää tämän hetken merkityksen ja ajattelutavan osana todellisuutta, mutta onko se lajimme keskeinen piirre? Säilyttää olemassaoleva todellisuus? Pysähtyä?
Jumalan kuolemalla on suuri merkitys olemassaolomme tutkiskelussa. Me emme koskaan jää paikoillemme lajina, emmekä me tule koskaan hylkäämään ajatusta Jumalasta elämämme perimmäisenä tarkoituksena. Itsetutkiskelu, pohdinta siitä, että "onko tuolla mitään", saa meidät suunniltamme. Mutta kaikki tämä on ristiriitaista verrattuna siihen, mikä on uskomisen lahja älylle, ja älyn lahja epäilykselle omien uskomustemme sekasortoisessa maailmankaikkeudessa.
"Mutta jos itse tiedon muoto muuttuu, se muuttuu samalla muodoltaan joksikin muuksi kuin tiedoksi eikä se enää ole tietoa. Jos se muuttuu alituisesti, ei ole koskaan olemassa tietoa, ja tästä seuraa ettei ole mitään mikä tietää eikä mitään mikä tiedetään" PLATON
Ajatuksia - Näkökulmasta 1.
Kysymyksiä Olevasta
Platonin luolavertaus kertoo, että meidän todellisuutemme on oikeastaan muotoja, jotka havaitsemme todellisuuden kuvina. Kehitteleminämme ajatuksina todellisuuden esiintymisestä sellaisenaan ideain maailmassa vailla epäilystä niiden todenperäisyydestä. Ei voida olettaa, että todellisuuden ulkopuolella olisi jotain mikä jää luolavertauksen ulkopuolelle ilman, että todellisuutta olisi. Merkitys luolavertauksessa on yksiselitteisesti se, että kaikki on olevaa siinä missä kaikki on jonkinlaista, tai jonkinkaltaista. Esimerkiksi Liekki.. on jonkinkaltainen. Se voidaan ymmärtää oman olevaisuutensa mukaan liekiksi juuri sellaisenaan ilman, että sitä tarvitsee selittää sen kummemmin, ilman että siirrytään kategoriasta toiseen. Jumalan olemassaolo on juuri Liekin kaltainen idea, joka synnyttää oman olemassaolonsa merkityksen sen mukaan mitä olemassa oleva tarjoaa meidän nähtäväksemme tai koettavaksemme Jumalan olemassa olosta. Asian selittäminen materialistisen maailman mittapuulla saattaa tuntua kuitenkin varsin typerältä, jopa hyökkäävältä niitä kohtaan, joille materian ulkopuolinen todellisuus on vain materialisoitavaa yleistodellisuutta. Mutta kuinka esittää kysymyksiä olevassa olevista asioista ilman, että niistä on jonkinlainen ymmärrys. Olen sitä mieltä, että totuus on vain paras mahdollinen vaihtoehto ja että kaikki on nimettyä, jonka vuoksi ideain maailman toteutuminen estää meitä ylittämästä materiaalisen todellisuuden rajoja. Kysymyksen asettelussa tapahtuu automaattisesti metafyysinen virhe, kun aletaan esittämään kysymyksiä, joilla ei ole vastausta, joiden pohjalta kysymyksiä voidaan esitää. Toisinsanoen; ei ole järjellistä, ideain maailman mukaista esittää kysymystä jolta puuttuu vastaus. Toisinsanoen; kysymyksiä ei ole olemassa ilman vastausta. Tässä voidaan mennä niin pitkälle, että on olemassa vain vastauksia joita kahlataan läpi kysymysmuodossa. Mutta tällöin päädytään juuri Platonin luolavertaukseen. Todellisuus ilmenee meille niinä piirteinä, kuin se todellisuudessa ilmenee, mutta vain niissä määrin joissa sen on järkevää meille esiintyä. Tämähän tarkoittaa loppuviimein sitä, että me olemme kaikki eläimiä, joilla on käsitys Jumalasta sellaisenaan ilman, että Jumalan merkitys muuttuu oleellisesti niiltä osin, joihin sen merkitys on koskaan perustunut tai tulee perustumaan. Olevan perusteet ovatkin siis juuri luolavertauksen mukaan olemassa ainoastaan ideain maailmassa, jonka mukaan kaikki ON, ilman, että mitään voidaan epäillä järjellisen maailman rajoissa. Mutta onko luolavertauksen ulkopuolinen todellisuus (?)merkitysarvoltaan olemassa olevaa, vai pyrkiikö se tasaamaan todellisuuden merkityksen aina omalle tasolleen; ideain tasolle? Rene Descartes on kirjoittanut "Ajattelen, siis olen olemassa!".
Kartesiolaisen Dualismin mukaan "sielu ja ruumis ovat erillisiä, ja kommunikoivat jotenkin keskenään". On kuitenkin huomioitava, että Kartesiolainen Dualismi ohittaa omassa merkityksessään itsensä yhdistämällä kaksi kategoriaa, joiden mukaan olevasta lähtevä merkitys on ja tulee aina olemaan osa olevan merkitystä. Toisinsanoen, me ymmärrämme, että lähestyvä Juna lähestyy meitä, mikäli seisomme Junaraiteilla. Mutta meidän ulkopuoliseen todellisuuteemme ymmärryksemme ei juurikaan vaikuta. Jokainen junaraiteilla seisova voi kokeilla, muuttuuko todellisuus ymmärryksemme mukaan millään tavalla, vaikka kuinka ymmärtäisimme Junan lähestyvän meitä. Ei muutu. Ymmärryksemme merkitys on siis aina jollain tapaa materialistinen, ellei tämä tapahdu sitten vain ja ainoastaan ideain maailmassa. Fyysisen todellisuuden ymppääminen ideain maailmaan onkin filosofinen ongelma, josta pitää pystyä irtautumaan mikäli haluaa pysyä ideain maailmassa, ja vain ideain maailmassa. Mutta tämähän on mahdottomuus; me emme voi olla ideain maailmassa ilman, että ideain maailma sisältää ymmärrettäviä partikkeleita, kokonaisuuksia, joiden mukaan ideain maailmaa voidaan tulkita ymmärrettävällä tavalla. Mutta tällaisessa tilanteessa pitää pystyä kysymään itseltään; tarvitseeko ideain maailmaa ymmärtää ymmärrettävällä tavalla? Jos ideain maailma on olemassa, niin tarvitseeko se materiaalisen todellisuuden ollakseen oleva, joka jo sinänsä on suora mahdottomuus. Ymmärrettävää on, että ideain maailman merkitys on siinä, että me poimimme ideain maailmasta ideoita, joilla muokkaamme aktuaalista, fysikaalista todellisuuttamme enemmän ideain maailman kaltaiseksi. Rajankäyntiä siis on. Mutta muuttuuko kategoria missään vaiheessa?
Ajatellaan pyöreää kiveä. Pyöreä kivi putoaa jonkin luonnonvoiman saattelemana alkuihmisen eteen ja murskaa pähkinän. 20 000 000 vuotta myöhemmin tämän alkuihmisen jälkeläinen painaa nappia ja hydraulinen puristin murskaa 25vuotta vanhan auton. Onko kategoria muuttunut? Ei. Kategoria on jalostunut fyysisiltä ominaisuuksiltaan sellaiseen muotoon, jossa se palvelee fyysistä, olemassa olevaa todellisuutta uudella tavalla. Entä ideain maailmassa? Jokainen voi asettaa tähän omat mallinsa ja huomata, kuinka yksinkertaisten periaatteiden mukaan ideain maailman ymmärrettävyys toimii siirryttäessä materiaaliseen todellisuuteen.
Ongelmana on, että ideain maailma toimii, kuten niin moni ymmärrystä vaativa (vai pitäisikö sanoa "vaaliva") asia, melkeinpä kaavamaisesti eteenpäin. Ajattelun ja ideain maailma ovat emansipoituneet niin tehokkaasti kaikesta muusta, että niiden ei enää oletetakkaan olevan osa fyysistä todellisuutta, vaan luovan ensisijaisesti teorioita, joilla fyysinen todellisuus muuttuu enemmän ajattelun kaltaiseksi ja ideain maailmaa mukailevaksi todellisuudeksi.
Friedrich Nietzsche on kirjoittanut "Jumala On kuollut!" mikä oikeastaan tarkoittaa, että se mitä ei voida täysin neutraalisti hyväksyä sellaisenaan vain olevaksi, ilman, että sitä jollain tapaa hyödynnettäisiin, on olematonta. Se, että tarvitsemmeko me fyysistä todellisuutta osaksi ideain maailmaa on henkilökohtainen ongelma jokaiselle, joka haluaa elää elämänsä sellaisenaan, ilman että miettisi todellisuuden merkitystä jonkin muun kuin rakkauden kautta. Henkilökohtaisesti olen jopa sitä mieltä, että ideain maailma ollaan ymmärretty väärällä tavalla. Ehkä Platon tarkoittikin ideain maailmalla aitouden olevaisuutta, jossa ajattelu ja idea eroavat toisistaan kaikessa ja todellisuus näiden ulkopuolella on vain todellisuutta.. ja lopulta kaikki on aitoa.
Platonin luolavertaus kertoo, että meidän todellisuutemme on oikeastaan muotoja, jotka havaitsemme todellisuuden kuvina. Kehitteleminämme ajatuksina todellisuuden esiintymisestä sellaisenaan ideain maailmassa vailla epäilystä niiden todenperäisyydestä. Ei voida olettaa, että todellisuuden ulkopuolella olisi jotain mikä jää luolavertauksen ulkopuolelle ilman, että todellisuutta olisi. Merkitys luolavertauksessa on yksiselitteisesti se, että kaikki on olevaa siinä missä kaikki on jonkinlaista, tai jonkinkaltaista. Esimerkiksi Liekki.. on jonkinkaltainen. Se voidaan ymmärtää oman olevaisuutensa mukaan liekiksi juuri sellaisenaan ilman, että sitä tarvitsee selittää sen kummemmin, ilman että siirrytään kategoriasta toiseen. Jumalan olemassaolo on juuri Liekin kaltainen idea, joka synnyttää oman olemassaolonsa merkityksen sen mukaan mitä olemassa oleva tarjoaa meidän nähtäväksemme tai koettavaksemme Jumalan olemassa olosta. Asian selittäminen materialistisen maailman mittapuulla saattaa tuntua kuitenkin varsin typerältä, jopa hyökkäävältä niitä kohtaan, joille materian ulkopuolinen todellisuus on vain materialisoitavaa yleistodellisuutta. Mutta kuinka esittää kysymyksiä olevassa olevista asioista ilman, että niistä on jonkinlainen ymmärrys. Olen sitä mieltä, että totuus on vain paras mahdollinen vaihtoehto ja että kaikki on nimettyä, jonka vuoksi ideain maailman toteutuminen estää meitä ylittämästä materiaalisen todellisuuden rajoja. Kysymyksen asettelussa tapahtuu automaattisesti metafyysinen virhe, kun aletaan esittämään kysymyksiä, joilla ei ole vastausta, joiden pohjalta kysymyksiä voidaan esitää. Toisinsanoen; ei ole järjellistä, ideain maailman mukaista esittää kysymystä jolta puuttuu vastaus. Toisinsanoen; kysymyksiä ei ole olemassa ilman vastausta. Tässä voidaan mennä niin pitkälle, että on olemassa vain vastauksia joita kahlataan läpi kysymysmuodossa. Mutta tällöin päädytään juuri Platonin luolavertaukseen. Todellisuus ilmenee meille niinä piirteinä, kuin se todellisuudessa ilmenee, mutta vain niissä määrin joissa sen on järkevää meille esiintyä. Tämähän tarkoittaa loppuviimein sitä, että me olemme kaikki eläimiä, joilla on käsitys Jumalasta sellaisenaan ilman, että Jumalan merkitys muuttuu oleellisesti niiltä osin, joihin sen merkitys on koskaan perustunut tai tulee perustumaan. Olevan perusteet ovatkin siis juuri luolavertauksen mukaan olemassa ainoastaan ideain maailmassa, jonka mukaan kaikki ON, ilman, että mitään voidaan epäillä järjellisen maailman rajoissa. Mutta onko luolavertauksen ulkopuolinen todellisuus (?)merkitysarvoltaan olemassa olevaa, vai pyrkiikö se tasaamaan todellisuuden merkityksen aina omalle tasolleen; ideain tasolle? Rene Descartes on kirjoittanut "Ajattelen, siis olen olemassa!".
Kartesiolaisen Dualismin mukaan "sielu ja ruumis ovat erillisiä, ja kommunikoivat jotenkin keskenään". On kuitenkin huomioitava, että Kartesiolainen Dualismi ohittaa omassa merkityksessään itsensä yhdistämällä kaksi kategoriaa, joiden mukaan olevasta lähtevä merkitys on ja tulee aina olemaan osa olevan merkitystä. Toisinsanoen, me ymmärrämme, että lähestyvä Juna lähestyy meitä, mikäli seisomme Junaraiteilla. Mutta meidän ulkopuoliseen todellisuuteemme ymmärryksemme ei juurikaan vaikuta. Jokainen junaraiteilla seisova voi kokeilla, muuttuuko todellisuus ymmärryksemme mukaan millään tavalla, vaikka kuinka ymmärtäisimme Junan lähestyvän meitä. Ei muutu. Ymmärryksemme merkitys on siis aina jollain tapaa materialistinen, ellei tämä tapahdu sitten vain ja ainoastaan ideain maailmassa. Fyysisen todellisuuden ymppääminen ideain maailmaan onkin filosofinen ongelma, josta pitää pystyä irtautumaan mikäli haluaa pysyä ideain maailmassa, ja vain ideain maailmassa. Mutta tämähän on mahdottomuus; me emme voi olla ideain maailmassa ilman, että ideain maailma sisältää ymmärrettäviä partikkeleita, kokonaisuuksia, joiden mukaan ideain maailmaa voidaan tulkita ymmärrettävällä tavalla. Mutta tällaisessa tilanteessa pitää pystyä kysymään itseltään; tarvitseeko ideain maailmaa ymmärtää ymmärrettävällä tavalla? Jos ideain maailma on olemassa, niin tarvitseeko se materiaalisen todellisuuden ollakseen oleva, joka jo sinänsä on suora mahdottomuus. Ymmärrettävää on, että ideain maailman merkitys on siinä, että me poimimme ideain maailmasta ideoita, joilla muokkaamme aktuaalista, fysikaalista todellisuuttamme enemmän ideain maailman kaltaiseksi. Rajankäyntiä siis on. Mutta muuttuuko kategoria missään vaiheessa?
Ajatellaan pyöreää kiveä. Pyöreä kivi putoaa jonkin luonnonvoiman saattelemana alkuihmisen eteen ja murskaa pähkinän. 20 000 000 vuotta myöhemmin tämän alkuihmisen jälkeläinen painaa nappia ja hydraulinen puristin murskaa 25vuotta vanhan auton. Onko kategoria muuttunut? Ei. Kategoria on jalostunut fyysisiltä ominaisuuksiltaan sellaiseen muotoon, jossa se palvelee fyysistä, olemassa olevaa todellisuutta uudella tavalla. Entä ideain maailmassa? Jokainen voi asettaa tähän omat mallinsa ja huomata, kuinka yksinkertaisten periaatteiden mukaan ideain maailman ymmärrettävyys toimii siirryttäessä materiaaliseen todellisuuteen.
Ongelmana on, että ideain maailma toimii, kuten niin moni ymmärrystä vaativa (vai pitäisikö sanoa "vaaliva") asia, melkeinpä kaavamaisesti eteenpäin. Ajattelun ja ideain maailma ovat emansipoituneet niin tehokkaasti kaikesta muusta, että niiden ei enää oletetakkaan olevan osa fyysistä todellisuutta, vaan luovan ensisijaisesti teorioita, joilla fyysinen todellisuus muuttuu enemmän ajattelun kaltaiseksi ja ideain maailmaa mukailevaksi todellisuudeksi.
Friedrich Nietzsche on kirjoittanut "Jumala On kuollut!" mikä oikeastaan tarkoittaa, että se mitä ei voida täysin neutraalisti hyväksyä sellaisenaan vain olevaksi, ilman, että sitä jollain tapaa hyödynnettäisiin, on olematonta. Se, että tarvitsemmeko me fyysistä todellisuutta osaksi ideain maailmaa on henkilökohtainen ongelma jokaiselle, joka haluaa elää elämänsä sellaisenaan, ilman että miettisi todellisuuden merkitystä jonkin muun kuin rakkauden kautta. Henkilökohtaisesti olen jopa sitä mieltä, että ideain maailma ollaan ymmärretty väärällä tavalla. Ehkä Platon tarkoittikin ideain maailmalla aitouden olevaisuutta, jossa ajattelu ja idea eroavat toisistaan kaikessa ja todellisuus näiden ulkopuolella on vain todellisuutta.. ja lopulta kaikki on aitoa.
Subscribe to:
Posts (Atom)
