Sunday, June 12, 2011

Osa 1. Novelli: Sisäpuolella.

Kokonaan uudenlainen rytmi soi jossain kauempana, sellaisella voimalla, että ohi kulkiessa saattaa ihmetellä miten ikkunat lähitaloissa ovat vielä ehjiä. Kesäkuun 8. 1999 on vuoden kuumin päivä toistaiseksi. Minä istun rannalla ja poltan pilveä. Ei töitä, ei enää koulua. Mihin mennä tällaisena päivänä kun naiset katsovat oudoilla ilmeillä ja Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta nuorenmiehen niskaan. Ranta alkaa pikkuhiljaa täyttyä sellaisista ihmisistä, jotka viettävät kesälomansa ensimmäisiä päiviä. Minä olen ollut vapaalla jo toista kuukautta. Ei yhtään mitään tekemistä, pelkkää oleilua ja ihmettelyä. Liikaa aikaa miettiä mitä pitäisi tehdä ja mitä olisi hyvä tehdä tällaisena ajanjaksona jonka tietää loppuvan jossain vaiheessa. Nousen ylös ja päässäni humisee. Puikkelehdin nuorten pariskuntien filttien ja päivänvarjojen lomassa, ohitan vanhan rouvan, joka näyttää erilaiselta tällä rannalla. Jossain soi Herbie Hancockin Watermelon man. Nousen ylös nurmikkoisen mäen, jonka harjua peittää suurten lehtipuiden varjostama niitty. Sen jälkeen hiekkatie, sitten asfaltoitu piha ja sitten kaupunki. Ja kaupunki voi jatkua mihin asti tahansa tässä maailmassa – ehkä jonnekin toiselle puolelle tätä mannerta, ehkä eurooppaan asti. Tunnen kuinka usva päässäni voimistuu pehmeäksi tyynyksi pääni sisällä, johon nojaan alitajuisesti ajatukseni melkein niin kuin nukkumaan mennessä. Tämä tyyny on kuitenkin pääni sisällä ja antaa minulle loputtoman mahdollisuuden levätä omassa motellissaan. Cranumin tuolla puolen. Lämpimän veren syleilyssä. Eikä kukaan näe mitä minä ajattelen, mutta minä näen, että ajattelemani asiat ovat osa ympäröivää todellisuutta, jonka minä olen tyynypäisyyteni voimalla muovannut tähän muotoon, jossa sen näen ja ymmärrän.

Kaupunki on erilainen joka ikinen kerta kun menen sen sisään. Eilen se oli nainen, tänään se saattaa olla erämaa. Sellainen paikka, jossa kaikki on mahdollista. Sellainen maailma jossa kaikki kuitenkin on oudossa järjestyksessä ilman minkäänlaista synkronisaatiota. Äänet ja paistettu ruoka huumaavat kiivettäessä korkealle jonnekin torin laidalle, jossa maailma näyttää avoimelta, keskiaikaiselta, mutta kuitenkin suljetulta ja vapaalta tilalta. Lähes kaikelta sellaiselta mitä jokainen yö tuo tullessaan kun katselee maailmaa korkealta, jostain kaupungin yläpuolelta.
Autot kiitävät ohitse vailla minkäänlaista suuntaa, vaikka ne säilyttävätkin jollain ihmeen tavalla tämän oudon järjestyksen, ja muodon, jonka mukana ne virtaavat suoraan eteenpäin – jonnekin aivan eri ulottuvuuteen, osaksi kokonaisuutta. Illan tullen autot lakkaavat ajamasta ja niiden tilalle ilmestyvät punaiset ja puhtaan valkoiset soihdut, jotka piirtävät tulisia raiteita pimeille kaduille ja kujille. Ja pimeän tullen kummajaiset laskeutuvat näille kaduille elämään omaa elämäänsä omassa rytmissään.

Käveltyäni pitkän kadun päähän, ohi kahden kiinalaisen ravintolan, yhden huoltoaseman, kahvilan ja pullapuodin saavun torille, jonka ylittäminen tällaisena päivänä on tuskaisen kuumaa puuhaa, mutta kuitenkin aina yhtä hieno ja ahdistava kokemus. Hiljaisuudellaan ohikulkevia kansalaisia puhuttelevat patsaat, kuivunut suihkulähde, torin laitaa reunustavien parvekkeiden hulmuavat pyykit ja puhdas tuoksu. Vain tämä tuuli auttaa tällaisena päivänä. Puikahdan rappukäytävään, sitten hissiin, painan vanhaan puuhun upotettua nappijärjestelmää ja hissi kuljettaa minut kolisten kaksi kerrosta ylöspäin. Omaan tyyneyden ja viileyden pesään. Omaan kotiin jossa kaikella on oma järjestyksensä ja järjestyksellä oma merkityksensä.

Musiikki voimistuu mitä lähemmäs pääsen kliimaksia, joka vie minut mukanaan jonnekin vanhan Intian rannikoille, ehkä Goalle – tai niihin metsiin, jossa silloin joskus keväällä 1996 retkeilimme tietämättä missä olimme. Sademetsät eroavat siinä mielessä kaupungista, että niissä on vähemmän ihmisiä ja enemmän valoa. Enemmän ilmaa jonka varassa leijua. Minä olen käynyt siellä vain kerran ja siltikin minusta tuntuu, että se paikka oli Pariisi kaikkien niiden paikkojen joukossa, joissa olen koskaan käynyt. Eikä se riittänyt minulle. Enemmän pitää nähdä tietääkseen, että elämä ei pääty huomenna tai tänään. Mutta nyt minulla ei ole varaa, eikä mielenkiintoa lähteä matkustamaan yhtään mihinkään. Minä vain istun ja poltan itseni Auringossa sellaisina päivinä, jolloin voisin tehdä jotain muuta – kuin vain olla. Naapurissa nahistellaan ja minä voin olla kärpäsenä katossa ilman, että näen yhtään mitään. Näiden talojen seinät ovat yhtä ohutta nahkaa kuin vastasyntyneen lapsen iho, enkä minä uskalla tämän lapsen antaa koskaan syntyä tällaiseen maailmaan niin puhtaana kuin lapset syntyvät. Tämä kaupunki on autiomaa tai vuoristo. Eikä täällä elä yhtään sellaista lajia, joka eläisi minkään muun vuoksi kuin syömisen.

Parvekkeen lattia on täynnä viimesyksyn lehtiä. Olisi pitänyt siivota se ennen talven tuloa. Puolikehäksi tehty kiipeilyteline pihassa, kahdet keinut ja Talonmies tupakalla. Siinä kaikki mistä lapsille on iloa tällaisissa paikoissa, joihin mikään ei kasva. Seuraan kuinka poltetun, mustan teräksen värinen koppakuoriainen kipittää pitkin parvekkeen lattiaa isojen, kuivien lehtien ja tupakantumppien joukossa. Sillä on kiire jonnekin, mutta kukaan ei latele sille aikatauluja niin kuin meillä ihmisillä on tapana. Sen vasemmanpuoleisen keskimmäinen jalka on poikki, mutta vauhti ei ole lainkaan hiipunut. Jos minulta otettaisiin yksi jalka pois, olisin varmaankin masentunut ja katselisin televisiota. Osasinko minä silloin lapsena kiivetä tuollaisen telineen päästä päähän – ajattelen astuessani parvekkeelle. Talonmiehen vaimo huutaa parvekkeelta, että ”mennään jo!” Näen ihmisiä hyvin harvoin nykyään – enkä minä siitä pahastu. Ihmiset näyttäytyvät toisilleen vain silloin kun he tarvitsevat jotain. Muutaman sadan metrin päässä punainen auto pysähtyy tien varteen ja päästää siististi pukeutunutta väkeä pihalle kaikista neljästä ovestaan. Sitten kuuluu kuinka naapurin lapsi haluaa mennä rannalle. Rytmi tiivistyy ja Aurinko on polttavampi kuin aikoihin. Minun tekee mieli kahvia, mutta olen lähes varaton – eikä kahvia saa muuten kuin kaupasta. Voisin tietenkin keittää vanhojen purujen avulla sumppia. Tupakkaa minulla onneksi vielä on. Leipä loppuu huomenna tai viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos minulla olisi kuusi jalkaa niin tuskin minuakaan haittaisi se yhden jalan katkeaminen – mutta haluanko minä todella alentaa itseni koppakuoriaisen tasolle mittelemään siitä kumpi on merkittävämpi tämän maailman kannalta – yksi varaton retku vai retkun parvekkeella kipittävä viisijalkainen koppakuoriainen.



Kello on vasta 15.22. ja minulla ei ole kiirettä mihinkään. Kylmäkellarissa lojuvat viinipullot ovat onneksi vielä odottavalla kannalla ja minulla on reilusti tupakkaa. Nyt minä alan vasta heräämään siitä todellisuudesta, että minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä vain. Ainoa asia joka rajoittaa tekemisiäni tällä hetkellä on aika, jota minulla ei ole. Kaikkeen muuhun löytyy tilausta ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Käyn pikaisesti suihkussa selvittämässä päätäni. Pilviutu katoaa aivoistani sormenpäiden kautta ja valuu lattiakaivoon viileän virvoittavan veden mukana. Voi kuinka minun tekisi mieli mandariineja, tai päärynänpuolikkaita. Voisin syödä niitä molempia saavikaupalla istuessani viileässä suihkussa – ja juoda samanaikaisesti runsaasti hedelmälihaa sisältävää appelsiinimehua, sekä kivennäisvettä.

Suihkun jälkeen lähden ulos ja suuntaan matkani paikalliseen supermarkettiin, keskelle kylmiä, ruokaa pursuavia hyllyjä – paikkaan jossa kaikki on sallittua sopivuuden rajoissa. Matkalla tapaan ihmisiä jotka eivät näytä ihmisiltä vaan ohikiitäviltä hahmoilta jossain eri todellisuudessa. Olen kuitenkin puhdas ja vapaa. Tämä päivä ei voi päättyä millään muulla tavalla kuin hienosti. Entinen elämäni oli tylsää verrattuna siihen mitä tämä kaupunki voi tarjota. Vapautta yössä – vapautta olla minä. Tarkkailenko minä itseäni itsestäni käsin vai jonkun toisen perspektiivistä? Olen usein huomannut heittäväni omien epäluulojeni viittaa toisten ihmisten harteille ja muodostanut heistä mielikuvaa sen perusteella. Toisinaan koko heidän koko psyykensä muuttuu osaksi minua ja minun mielipidettäni heistä. Liikennevalot vilkkuvat lupaavasti viimeisten autojen suhahdettua suojatien ylitse. Sitten useita kymmeniä ihmisiä lähtee ylittämään suojatietä samanaikaisesti. Kaikki oudossa järjestyksessä – minä ajatattelen lintuparvea lentämässä ja sitä kuinka joskus olen ihmetellyt, miten ihmeessä ne pysyvät lennossa vaikka parvet ovat niin suuria, että törmääminen on enemmän kuin todennäköistä. Saavun kolmen kadun risteyskohtaan. Yksi teistä vie alas rantaan, satamaan, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan. Tiukka meininki. Ne ovat siellä ahkerampia kuin missään tässä kaupungissa. Toinen tie vie lentoasemalle, jossa ihmiset odottelevat päästäkseen pois ahdistavaa elämäänsä, tai sitten ovat matkalla vahvistamaan ahdistavan elämänsä periaatetta johonkin liiketapaamiseen – jonnekin hotelliin, jossain täysin uudistetussa kaupungissa. Kolmas suunta vie syvemmälle kaupunkiin. Medistinumiin. Siellä me tämän puutarhan lapset elämme vapaina – vailla huolen häivää. Pysähdyn kahvilaan jonka nimi on - Kaikki - . Tämän kahvilan terassilla haisee todellinen kulttuuri. Vanha kusi ja tupakka. Minä nautin ainoastaan sellaisesta kulttuurista, joka haisee joltain, koska se on uinut jossain tullakseen joksikin. Kulttuuri ei voi saada kulttuurin hyväksyntää, ennen kuin joku on sen pelastanut jostain hirvittävästä todellisuudesta. Poltan tupakkaa ketjussa ja ihmettelen kadunvarsien mainoksia. Niiden oheen ollaan liitetty liikennemerkkejä. Siinä se on tämän todellisuuden syvin olemus – kehotus, käsky, ehdotus! Tarve tulee olla – ja se pitää täyttää. Minä juon liian kallista kahvia ja poltan tupakkaa, koska löysin kolikoita laskujen joukosta. Mutta vain kolikoita. Ihmiset kulkevat upeina ilmestyksinä kadun varsilla. Osa heistä on varmasti lääkäreitä, osa lakimiehiä ja jotkut heistä ovat sotilaita tässä loputtomassa sodassa jota käydään kaduilla siitä, mitä kukin on. Kaksisataatuhatta vuotta sitten he olivat kaikki vielä apinoita, eikä silloin ollut tiedettä, tai Jumalaa. Oli vain apina, joka sittemmin kehittyi niin taitavaksi ja älykkääksi, että alkoi kilpailla keskenään siitä, kumpi sen kehittämistä todellisuuksista on enemmän oikea – Jumala vai tiede. Nousen ylös, Aurinko paistaa vieläkin aivan liian tehokkaasti. Tumppaan tupakan kahvilan terassin lattiaan ja astun pois sen tarjoamasta viileästä varjosta.

Muutaman kadunvälin kuljettuani pysähdyn seuraamaan kuinka nuoret tytöt tanssivat jotain uutta, nykyaikaista tanssia kadunkulmauksessa vanhanaikaisen musiikin soidessa taustalla. He eivät ole mistään kotoisin. Tämä on enemmänkin teatteria kuin tanssia, tai sitten minä en vain ymmärrä. Yhdellä heistä on kädessään hattu ja jonkinlainen purppurasolmuvärjätty huivi. Toinen heistä on pukeutunut jonkinlaiseen ihonmyötäiseen iltapukuun ja kolmas pitää koiraa sylissään. Heitä on pysähtynyt katsomaan suuri joukko väkeä. Tällaisena päivänä, jolloin kengänpohjat sulavat kiinni asfalttiin, jos vain pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa paikalleen Auringon lämmittämälle kuumalle asfaltille. Katukivetyksen raossa näiden tanssijoiden ja paikalle kerääntyneiden ihmisten jalkojen lomassa on muurahaisilla pesä. Ne tallaantuvat paikallaan hymistelevien ihmisten kenkien alle – mutta siltikin näyttää siltä, että ne taistelisivat tätä hyökkäystä vastaan, joka on alkanut jo silloin, kun tämä kaupunki on rakennettu tähän, niiden alueelle – niiden pyhälle maalle. Musiikki tyttöjen tanssiessa kiihtyy kohti huippua ja nämä nuoret tytöt muuttuvat nopeammin liikkuviksi – paikallaan pyöriviksi ihmishyrriksi. Tuollaista tanssia ei joka päivä näe, ellei ole valmistautunut johonkin uuteen ja usko siihen, että kaikki maailmassa on mahdollista – vaikka sitten kaupungin kaduilla, joiden varsilla ihmiset ovat niin ihmeellisiä, että todellisuus jää ymmärtämättä, ellei uskalla katsoa sitä suoraan silmiin. Sitten musiikki loppuu ja tytöt jäävät paikoilleen seisomaan mylvivien suosionosoitusten noustessa voimakkaammaksi kokonaisuudeksi. Aivan kuin suosionosoitukset olisivat olleet osa tätä hullua tanssiesitystä, joka muistuttaa osittain teatteria. Pitkän aikaa esityksen päätyttyä esiintyjät lähtevät taas liikkumaan. He jakavat lappusia kaikille paikalla olleille. Rahaa he eivät halua. Otan oman lappuni yhdeltä tytöistä, joka ei katso silmiin – hymyilee vain. Seuraan hänen hiljaista liikehdintäänsä ja huomioin yllätyksekseni, että tämä tyttö onkin sokea ja toimii kaikkien muiden aistiensa varassa. Siksi hän ei katsonut silmiin. Siksi! Jatkan matkaani. Suuntaan kohti vanhaa soitinliikettä, joka on sopivasti matkani varrella. Olen aina ollut kiinnostunut soittimien tarjoamasta taianomaisesti voimasta. Sitä ei voi verrata mihinkään – enkä minä tiedä soittimista mitään muuta kuin sen, että ne ovat ainoita koneita, joiden käyttäminen perustuu rakkauteen – ei mihinkään muuhun. Hyvä soittaja ei vain soita soitintaan – hän rakastaa musiikkia jota soitin antaa. Musiikki on rakkauden muodoista se, mikä menee ihmisen sisään, vaikka ihminen ei kuulisikaan musiikissa mitään muuta kuin soittimet. Soitinliikkeen omistaja on vanha mies – joka istuu aamusta ilta kuuteen pianon ääressä ja soittaa Jazzia. Sellaista musiikkia, joka saa ajatuksen liitämään johonkin vanhempaan maailmaan. Minä istun pöydässä soitinliikkeen nurkassa ja katselen usein, kuinka miehen sormet lukevat koskettimia kuin kenen tahansa lukevan ihmisen silmät lukevat mitä tahansa hyvää tekstiä. Hän kiertää pieniä ympyröitä musiikissa. Rakentaa korttitaloa, antaa sen kasvaa ja luhistua. Mutta kortit ovat melodiatietoisia kristalleja, jotka puhuvat juuri oikeilla äänillä. Ei virheitä. Vasen käsi toistaa samaa kuviota useasta eri kohdasta koskettimien vasemmasta reunasta. Mies on pukeutunut vihreään, kevyeen päällystakkiin, valkoiseen kauluspaitaan ja tummanruskeisiin vakosamettihousuihin. Hän on päälaelta kalju, paksut harmaan vaaleat pulisongit peittävät kasvoja ja hänen päätään reunustaa Albert Einsteinen hiusmalli – vaaleanharmaa kokonaisuus. Hänestä kerrotaan tarinaa, että nuorempana hän oli soittanut Ranskassa elääkseen Jazzia. Sitten hän muutti New Yorkiin Yhdysvaltoihin ja kiersi kuusi vuotta neekereiden kanssa ja soitti Bluesia. Lopulta hänet hakattiin ja ryöstettiin jossain Amerikan Eteläosissa. Ehkä Mobilessa, Alabamassa. Hänet löydettiin neljä päivää tämän tapauksen jälkeen yhä tajuttomana makaamasta jostain hiekkatien pientareelta, eikä hän osannut sanaakaan englantia. Vaatii älyä elää kuusi vuotta jossain maassa opettelematta sanaakaan tämän maan kieltä – ja tulla silti toimeen, saada jokapäiväinen ruokansa ja paikka johon majoittua. En tiedä kuinka hän oli siihen pystynyt. Sen kuitenkin tiedän, että joka aamu kello seitsemän tämä mies herää, valmistaa itselleen partavaahdon saippuasta, keittää kolme kupillista kuumaa mustaa kahvia. Lukee lehdestä päivän pääuutiset, asettaa saippuakupin, partaveitsen ja partasudin , sekä pienen käsipyyhkeen vasempaan käteensä ja kävelee soitinliikkeen takahuoneen kylpyhuoneeseen. Ajaa partansa, pesee kasvonsa ja hörppii kupillisen kuumaa kahvia soitinliikkeen takaovella. Tämän jälkeen hän avaa soitinliikkeen ovet joka aamu tasan kello kahdeksalta, istahtaa pianon ääreen soittamaan Jazzia ja istuu siinä kunnes joku ostaa hänen liikkeestään jotain tai kello tulee 11.00 jolloin hän syö kanaa tai kalaa, juo kupin kuumaa mustaa kahvia ja polttaa savukkeen soitinliikkeen takaovella. Kello kuusi illalla hän sulkee soitinliikkeen ovet ja kipuaa asuntoonsa joka sijaitsee soitinliikkeen yläkerrassa.

Kuuntelen muutaman tunnin kuinka soitinliikkeen omistaja soittaa upeita korukuvioita pianollaan ilman, että yhtään ostavaa asiakasta tulee liikkeeseen. Sitten sukella ulos liikkeen ovesta sanomatta sanaakaan liikkeen omistajalle. Liikkeen omistaja ei irrota hetkeksikään katsettaan koskettimistosta tai sormistaan, jotka syövät puhtaanvalkoisia koskettimia ja jatkavat loputonta äänimaiseman maalaamistaan. Suuntaan kohti supermarkettia, joka sijaitsee loputtomalta tuntuvan matkan päässä, kauempana eteläsuunnalla. Ohitan puistoaukean jossa nuoret ihmiset maleksivat vailla minkäänlaista päämäärää. Musiikki soi naurun äänellä jossain hiekkakentän suunnalla puiston reunalla. Päämäärättömyyden tapaaminen helpottaa oloa kuumana päivänä ja auttaa jaksamaan eteenpäin paikassa jonka merkitys perustuu tehokkuudelle ja ajatukselle jatkuvasta kehityksestä.
Puistoaukean etelä-reunalla mies paasaa Jumalasta, tai oikeammin Jumalan kuolemasta.
- Jumala on kuollut! Ja me olemme hänet tappaneet! Jumala on kuollut ja kuka hänet tappoi ellei me!
Hetken paasattuaan hän ojentaa irvokkaan ilmeen saattelemana hattuaan ihmisille, kumartaa ja katsoo ihmisiä silmiin lähestulkoon kapisen koiran ilmein – nälkäisenä, ikään kuin pyytääkseen rahaa ohikulkijoilta.
- Hullu!
- Painu helvettiin!
- Hei, missään ei lue ”pääsymaksu!”
- Mielenkiintoista. Todella mielenkiintoista – että meidänkö pitäisi maksaa tästä ”showsta”. Hah! Milloin tähän tulee jatko-osa?
- Painu Vittuun!
- Kaivan sinulle persereiästäni syötävää runkkari!
- Osta kitara – sitten voin maksaa jotain!
Väkijoukko uhoaa äänekkäästi, mutta mies väläyttää heille ahavoituneiden kasvojensa lomasta, osittain hampaattoman riettaan hymynsä – toivottaen samalla kaikille läsnäolijoille Jumalan siunausta. Hänen kasvoillaan kimmeltää kevyt hiki, mutta se ei ole valuvaa hikeä. Enemmänkin sellaista hikeä, jota voisi luulla hänen kasvoilleen levitetyksi rasvaksi. Kauempaa kuuluu kuinka kaupunki nielee jokaisen paikallaolijan huminansa alle, miljoonina ja taas miljoonina erisävyisinä ääninä ilman, että mikään soi epävireessä kokonaisuuden ulkopuolella.
- Tällaiseen maailmaan meidät on heitetty! Eläkää se tällaisena!
Mies jatkaa paasaustaan, vaikka kukaan ei enää tunnu kuuntelevan, mitä hänellä on sanottavana. Väkijoukko on päättänyt lynkata miehen esittämän hahmon tässä avoimessa oikeussalissa, jossa mitkään säännöt eivät päde, ja kaikki ovat syyllisiä, kunnes viimeinenkin mielipide on sanottu.
- Sinusta näkee mistä olet tullut! Kuuluu huuto jostain väkijoukon keskeltä.
- Niin näkee. Sinusta ei näe. Vastaa mies.
- Idiootti! Kuuluu toinen huuto.
- Käytätkö sinä idioottia hyökätäksesi minua vastaan? Vastaa mies rauhallisesti.
Väkijoukko nauraa kovaan ääneen miehen kommentille.
- Mennään nyt jo pois. Ei täällä ole mitään nähtävää.
- Painuisit sinäkin vittuun ukkeli.
Väkijoukko alkaa hajaantua ja mies jää paasaamaan Jumalan kuolemasta.
- Jumala on kuollut! Te olette tappaneet hänet! Hän huutaa.
- Miksi Jumala on kuollut? Kysyn mieheltä.
Hän jää hetkeksi paikalleen ja katsoo minua toisella, näkevällä silmällään. Hänen toinen silmänsä on muuttunut harmaanvihreäksi kiveksi, jonka keskellä loistaa sokea heikkovaloinen musta kivi.