Saako täältä viiniä.
Pimeä ilta, valossa
mitä kuvittelit?
Helppo kirjaintaa musiikkia - mukaellen
purppuraa ääntä, uutta jännittävää ääntä.
Kuvismaikka kuolaa tyynylleni menneenä talvena.
Sanon sille "seis" ja se pitää minua eläimenä.
Siitä on jo aikaa.
Libidoaltaassa uiva nippusieppo, nostaa kyrpiä
kyytiinsä, niinkuin kuumailmpallo
humalaisia turisteja.
Hyppy, laskeuma. 80-luku. Tshernobylin
siemennesteestä syntyneet.
Me kasvettiin kaikki ihmemiehen ja ritariässän
tunnaria hyräillen.
Mutta se oli sitä aikaa.
Sitten tuli se aika - kun kuolemasta
tehtiin taidetti ja kissat raiskattiin.
Ne upotti matkustajalaivoja televisiossa
ja uhosi, ettei HIV - raiskari Steven Thomas
enää koskaan pääse vapaaksi.
Techno, TEKNO, House, Trance!
Jumalauta! Siinä meistä tuli eurooppalaisia
niinkuin afrikan kansalaisista tulee
mieleen ihmissyönti tai kiinalaisista
maksasairaudet!
Mutta uuden vuoden aikaan milleniumina.
Minä olin taksissa kuuntelemassa, kuinka
tuleva Tuomari haastoi kanssamatkustajaa oikeuteen
sillä perusteella, että se puhui meille paskaa.
Friday, September 23, 2011
Tuesday, September 6, 2011
Hetki Pariisissa - osa 1.
Bd. Richard Lenoir, Heinäkuu.
Me kuunnellaan kuinka musta mies pummaa naapuripöydässä istuvalta mieheltä tietoa jostain sellaisesta asiasta, josta meillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Istutaan vaan hiljaa ja kuunnellaan kuinka maailma tämän Pariisin taivaan alla huokailee miljoonalla erilaisella äänellä. Ja kuinka kaikki on paikallaan mutta liikkeellä – melkein niin kuin tanssien, mutta kuitenkin epäselvässä, erilaisessa rytmissä, joten ei tätä kai tanssiksi voi kutsua. Eikä me tiedetä missä ollaan, mutta kaikki nämä ohikulkevat ihmiset näyttää siltä, että niillä on kiire kohti muistomerkkiä jostain sellaisesta ajasta, jota me ei koskaan olla saatu elää. Ne puhuu ranskaa ja me kuunnellaan kuinka kaikki niiden sanat kuulostaa tutulta, mutta kuitenkin erilaiselta.
Tanja lukee karttaa. Minä erotan sanan ”Maison” ohikulkevan naisen puheesta. Tämä on Cafe Grande Salle tai La Grosse Boutique. Kiinalaisen näköiset pojat ajaa kaksipäällä skoottereilla. On nälkä, mutta me ei vielä tiedetä milloin syödään ja mitä, ja ennen kaikkea missä. Tämä ilma kelluu ohitsemme paljon kevyempänä kuin missään muualla – ja vain miehet istuvat katsellen katuvilinää tässä pohjois – Afrikkalaisten kaupunginosassa. Minä olen aivan liian lihava tähän kaupunkiin – eikä näillä kaduilla voi edes hyvällä tahdolla kuvitella olevansa rauhassa, koska kaikki täällä ovat niin yksin kaikesta huolimatta. Me mennään kohta joko syömään tai hautuumaalle ja ne on hyvät vaihtoehdot, koska toisessa päässä suunnitelmaa lepää taiteilijakaupunginosa, jonka Tanja haluaa nähdä. Minua ei kiinnosta, koska pelkään sen olevan kaikkien taiteiden suosijoiden ja turistien kohokohta. Mikä sen nimi on – Tanja sanoo, että se on Sacre Coeur. Se on minun mielestäni sopiva nimi sille. Taiteilijapaikka.
Nämä ihmiset ovat jollain tapaa vapaan oloisia kulkemaan juuri näin epäjärjestyksessä. Ja siksi tähän kaupunkiin ei kukaan koskaan eksy.
Sitten me pysähdytään juomaan kahvia kolmatta kertaa tällä reissulla. Tämä on Bd Belleville. Osa miesten kaupunkia. Tummia miehiä, puhtaan valkoisissa paidoissaan – ja vielä enemmän mustia naisia. Eikä sen enempää. Me ollaan ainoita valkoisia täällä ja se on hyvä – sillä se pelottaa ja arveluttaa. Vaikka ei meillä mitään pelättävää ole. Täällä on niin paljon lepraa sairastavia ihmisiä, että me saamme varmastikin jonkinlaisen kupan tältä matkalta, tai päädymme osaksi joskus tulevaisuudessa kirjoitettavaa ”Vielä Uudempaa Testamenttia”, mutta ilman näitä tekijöitä me ei koskaan oltaisi eksytty tänne – missä me ei edes tiedetä olevamme eksyksissä. Enkä minä tarkoita, etteikö nämä mustat naiset olisi mustien miesten veroisia, ne ei vaan ole miehiä. Miehet myyvät täällä kaikkea sitä mitä ihmiset täällä ostavat – myös mustia naisia. Täällä kukaan ei puhu suomea ja se on hyvä, sillä me ollaan ainoita, joilla on siihen oikeus – ja kumpikaan meistä ei juuri halua puhua suomea tällaisessa paikassa. Sillä tämä on Afrikka keskellä Eurooppaa ja me ollaan valkoihoisia muukalaisia, tutkimusmatkailijoita ja ihmisiä – mutta ennen kaikkea onnellisia ja vapaita.
Sitten me jatketaan matkaa kohti Sacre Coeuria. Ohi sillan alle rakennetun huutokaupan, tai torin, jonka ahtaassa ilmassa vilisevät ranskankieliset voimasanat, niin kuin puukot Arabialaisissa häissä. Kadunkulmat täyttyvät yhä enemmän mustaihoisista ihmisistä ja odotamme tiiviisti kuumassa päivässä seuraavaa mahdollista varjoa. Mustat pojat paistaa kanaa keskellä katua, ja me tikahdutaan nälkään. Rasva, paistettu rasva hyväilee makunystyröitä – Tässä kaupungissa haisee kaikki mikä maailmassa voi haista – samaan aikaan. Eikä voida puhua tuoksusta, koska kaikki täällä haisee. Ja jotkut sanovat, että täällä haisee, koska tämä on paskainen ja likainen kaupunki – mutta minä sanon, että tämä on aidon kulttuurin tuoksua; sitä mitä ihmiset hakevat vanhoilta raunioilta, kangaskaupoista ja museoista. Sitä ei voi löytää parfymoitujen leikkaussalien kaltaisista laukkuliikkeistä tai homoseksuaalien ylläpitämistä rubiikkibutiikeista.
Sitten me ylitämme yhden näistä pysäköintipaikoiksi muuttuneista kaduista, joiden reunoilla ihmiset ovat kaikki mustia ja puhuvat ranskankieltä sellaisella intensiteetillä, ettei niiden puheesta saa mitään selvää – ja jatkamme kulkuamme kohti alituisesti kapenevaa kujaa. Puheen sorina, autojen torvien törähdykset ja askelten loputon, toistuva läpsytys muistuttavat jonkinlaista outoa, tasapainoista rytmiä, jossain sellaisessa maassa, jossa me olemme jo käyneet ja johon me olemme jälleen kerran eksyneet. Kymmeniä turistikojuja, afrikkalaisia pummeja, jotka eivät puhu ranskaa – muodikkaasti pukeutuneita naisia, aina yhtä hölmöissä kengissä, rikkinäisiä autoja, miljoonan erilaisen mausteen ja ruuan tuoksu, musiikki ja polttavan lämmin kuumuus jossain sadanviidenkymmenenmiljoonan kilometrin päässä Auringosta! Tätä on kun saapuu turistien suosimaan Pariisiin. Ei siihen Pariisiin jota me rakastamme, vaan juuri siihen Pariisiin, jota kaikkien tulee rakastaa mielikuvana Pariisilaisuudesta.
Mutta me emme välitä, me kuljemme kohti Sacre Coeuria. Kadut ovat muuttuneet kaikkinensa kujiksi, värikkäiksi kujiksi ja me ei enää olla Pariisin afrikkalaisessa osassa, tai afrikassa, vaan postikortissa Pariisista. Ihmisiä, mustia, valkoisia, keltaisia – kaikkia maailman ihmisiä istuskelemassa joka puolella, kuinka minä enää koskaan voin olla onnellinen täällä nähtyäni tämän ryysiksen. Ne istuvat kuuntelemassa kuinka Pariisi jossain kauempana humisee ja tööttäilee äänekkäästi. Meidät on maalattu osaksi tätä hullua taulua Turnajaisten Sydämestä, jossa myydään kaikkea – mutta etupäässä pienois Eiffel-torneja. Sellaisia pieniä eiffeleitä, jotka ovat muodikkaita. Minulla on nälkä ja Tanja ehdottaa, että söisin hattaraa, tai popcorneja. Sitten me nojataan hetkeksi kyykkyyn mustalaisen maahan levittämän Eiffeltorni-rivistön eteen ja Tanja ostaa tuliaisia.
Minä lähden kuitenkin kiertelemään Sacre Coeuria ja Tanja jää ostoksille. Pariisi on tältä korkeudelta aidattu, eikä kukaan täällä saa olla vapaa niin kuin jossain tuolla kauempana ajattelen. Enkä enää ole lainkaan varma siitä, onko Arabialainen arkkitehtuuri saanut innoituksensa Pariisista vaiko Pariisilainen arkkitehtuuri jostain arabian suunnalta. Sitten me lähdetään takaisin. Ja kivutaan 220 rappusta alaspäin torille, jossa meidät ottaa vastaan krääsää myyvä afrikkalainen joukkio. Onneksi ei olla helsingissä, sillä silloin nämä ihmiset puhuisivat huonoa suomea ja siitä meillä suomessa ei tykätä, eikä varsinkaan Helsingissä. Tämä Afrikkalainen joukkio kyselee liian tuttavallisesti, että mistä me ollaan. Minä sanon, että Suomesta – johon saan välittömästi vastauksen ”Helsinki, Tampere?”. Sanon, että Tampere – johon kukaan ei vastaa mitään. Joten sitten meille myydään narusta tehdyt käsikorut, jotka sisältävät Afrikkalaista taikaa. Tanja sanoo, että me ei osteta niitä ja Afrikkalaiset miekkoset hermostuvat. Minä sanon, että ostetaan ne – ja Tanja hermostuu. Siinä sitä ollaan sodassa suomalaisafrikkalaisen ajattelutavan murroskohdassa. Sitten me maksetaan vitonen kahdesta narunkappaleesta ja lähdetään pois. ”Au Revoir”. Jatketaan kävelyä kohti aukeampaa katua. Sitten tullaan sillalle, josta näkee Gare Du nordin, tai jonkin sellaisen joka muistuttaa Gare Du Nordia. Miten me tänne eksyttiin. Sitten me eksytään oikein tosissaan johonkin sellaiselle seudulle, jossa kukaan ei puhu mitään kieltä ja nuoret vaikuttavat jotenkin välinpitämättömiltä meidän suhteen. Katsotaan karttaa ja ollaan taas hetkellisesti perillä siitä missä ollaan. Rue Louis Blanc. Tätä pitkin kun jatketaan niin päädytään johonkin, mihin ollaan oltu koko ajan matkalla, mutta kun meillä ei ole minkäänlaista suuntaa. Sitten tutumman näköinen kadunkulma, mutta sitten taas ei. Ollaan menossa oikeaan suuntaan ja sitten taas ei. Mahtavaa. Tätä minä rakastan!
Sitten meille huutaa joku jotain ja ollaan eksyksissä. Me ei sanota huutavalle miehelle mitään – jatketaan vain matkaamme. Bd de la Villette. Hienoa seutua, paljon puhtaita mustia pariisilaisia. Kierretään muuta kierros johonkin sellaiseen suuntaan, josta ei osata pois. Aveneu Claude Felleveux, sitten vasemmalle, ja oikealle – taas Bd de la Villette. Kadunkulmat notkuu itämaalaisia huoria. Ne ei olleet täällä kun tultiin tännepäin. Hienoa seutua, haisee huoralle ja puhtaalle pariisillle. Tanja kulkee edellä ja palaa luokseni sopivasti juuri ennen jokaista näistä katuhuorista. Me poltetaan tupakkaa – vesi alkaa loppumaan. Miten sitä tilataan lisää Pariisissa? Aqua? Sitten Bd Belleville. Sitten Bd de Menilmontant! Ja Pere Lachaisen hautuumaa. Kuinka monta kertaa tällä reissulla pitää ilahtua nähdessään hautuumaa! Oikein hienoa, oikein Pariisilaista. Käännytään Rue De la Roquettelle ja kuljetaan kohti hotellia. Sitten haetaan pullo punaviiniä ja paljon vettä lähikaupasta.
On hyvä olla. Illalla on bileet, joihin me ollaan saatu kutsu aiemmin. Sinne pitää mennä. On vähän nälkä – käydään syömässä Bd Voltairen ja Roquetten kulmauksessa olevassa ravintolassa. Tanja ottaa kanaa ja minä lihaa. Meillä ei ole krapula – siksi me voidaan syödä näin raakaa ruokaa. Ruoka on pariisin mittapuulla paskaa. Sitten me syödään Juustoa ja maksetaan lasku. Kokis maistuu täällä hyvältä.
Me kuunnellaan kuinka musta mies pummaa naapuripöydässä istuvalta mieheltä tietoa jostain sellaisesta asiasta, josta meillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Istutaan vaan hiljaa ja kuunnellaan kuinka maailma tämän Pariisin taivaan alla huokailee miljoonalla erilaisella äänellä. Ja kuinka kaikki on paikallaan mutta liikkeellä – melkein niin kuin tanssien, mutta kuitenkin epäselvässä, erilaisessa rytmissä, joten ei tätä kai tanssiksi voi kutsua. Eikä me tiedetä missä ollaan, mutta kaikki nämä ohikulkevat ihmiset näyttää siltä, että niillä on kiire kohti muistomerkkiä jostain sellaisesta ajasta, jota me ei koskaan olla saatu elää. Ne puhuu ranskaa ja me kuunnellaan kuinka kaikki niiden sanat kuulostaa tutulta, mutta kuitenkin erilaiselta.
Tanja lukee karttaa. Minä erotan sanan ”Maison” ohikulkevan naisen puheesta. Tämä on Cafe Grande Salle tai La Grosse Boutique. Kiinalaisen näköiset pojat ajaa kaksipäällä skoottereilla. On nälkä, mutta me ei vielä tiedetä milloin syödään ja mitä, ja ennen kaikkea missä. Tämä ilma kelluu ohitsemme paljon kevyempänä kuin missään muualla – ja vain miehet istuvat katsellen katuvilinää tässä pohjois – Afrikkalaisten kaupunginosassa. Minä olen aivan liian lihava tähän kaupunkiin – eikä näillä kaduilla voi edes hyvällä tahdolla kuvitella olevansa rauhassa, koska kaikki täällä ovat niin yksin kaikesta huolimatta. Me mennään kohta joko syömään tai hautuumaalle ja ne on hyvät vaihtoehdot, koska toisessa päässä suunnitelmaa lepää taiteilijakaupunginosa, jonka Tanja haluaa nähdä. Minua ei kiinnosta, koska pelkään sen olevan kaikkien taiteiden suosijoiden ja turistien kohokohta. Mikä sen nimi on – Tanja sanoo, että se on Sacre Coeur. Se on minun mielestäni sopiva nimi sille. Taiteilijapaikka.
Nämä ihmiset ovat jollain tapaa vapaan oloisia kulkemaan juuri näin epäjärjestyksessä. Ja siksi tähän kaupunkiin ei kukaan koskaan eksy.
Sitten me pysähdytään juomaan kahvia kolmatta kertaa tällä reissulla. Tämä on Bd Belleville. Osa miesten kaupunkia. Tummia miehiä, puhtaan valkoisissa paidoissaan – ja vielä enemmän mustia naisia. Eikä sen enempää. Me ollaan ainoita valkoisia täällä ja se on hyvä – sillä se pelottaa ja arveluttaa. Vaikka ei meillä mitään pelättävää ole. Täällä on niin paljon lepraa sairastavia ihmisiä, että me saamme varmastikin jonkinlaisen kupan tältä matkalta, tai päädymme osaksi joskus tulevaisuudessa kirjoitettavaa ”Vielä Uudempaa Testamenttia”, mutta ilman näitä tekijöitä me ei koskaan oltaisi eksytty tänne – missä me ei edes tiedetä olevamme eksyksissä. Enkä minä tarkoita, etteikö nämä mustat naiset olisi mustien miesten veroisia, ne ei vaan ole miehiä. Miehet myyvät täällä kaikkea sitä mitä ihmiset täällä ostavat – myös mustia naisia. Täällä kukaan ei puhu suomea ja se on hyvä, sillä me ollaan ainoita, joilla on siihen oikeus – ja kumpikaan meistä ei juuri halua puhua suomea tällaisessa paikassa. Sillä tämä on Afrikka keskellä Eurooppaa ja me ollaan valkoihoisia muukalaisia, tutkimusmatkailijoita ja ihmisiä – mutta ennen kaikkea onnellisia ja vapaita.
Sitten me jatketaan matkaa kohti Sacre Coeuria. Ohi sillan alle rakennetun huutokaupan, tai torin, jonka ahtaassa ilmassa vilisevät ranskankieliset voimasanat, niin kuin puukot Arabialaisissa häissä. Kadunkulmat täyttyvät yhä enemmän mustaihoisista ihmisistä ja odotamme tiiviisti kuumassa päivässä seuraavaa mahdollista varjoa. Mustat pojat paistaa kanaa keskellä katua, ja me tikahdutaan nälkään. Rasva, paistettu rasva hyväilee makunystyröitä – Tässä kaupungissa haisee kaikki mikä maailmassa voi haista – samaan aikaan. Eikä voida puhua tuoksusta, koska kaikki täällä haisee. Ja jotkut sanovat, että täällä haisee, koska tämä on paskainen ja likainen kaupunki – mutta minä sanon, että tämä on aidon kulttuurin tuoksua; sitä mitä ihmiset hakevat vanhoilta raunioilta, kangaskaupoista ja museoista. Sitä ei voi löytää parfymoitujen leikkaussalien kaltaisista laukkuliikkeistä tai homoseksuaalien ylläpitämistä rubiikkibutiikeista.
Sitten me ylitämme yhden näistä pysäköintipaikoiksi muuttuneista kaduista, joiden reunoilla ihmiset ovat kaikki mustia ja puhuvat ranskankieltä sellaisella intensiteetillä, ettei niiden puheesta saa mitään selvää – ja jatkamme kulkuamme kohti alituisesti kapenevaa kujaa. Puheen sorina, autojen torvien törähdykset ja askelten loputon, toistuva läpsytys muistuttavat jonkinlaista outoa, tasapainoista rytmiä, jossain sellaisessa maassa, jossa me olemme jo käyneet ja johon me olemme jälleen kerran eksyneet. Kymmeniä turistikojuja, afrikkalaisia pummeja, jotka eivät puhu ranskaa – muodikkaasti pukeutuneita naisia, aina yhtä hölmöissä kengissä, rikkinäisiä autoja, miljoonan erilaisen mausteen ja ruuan tuoksu, musiikki ja polttavan lämmin kuumuus jossain sadanviidenkymmenenmiljoonan kilometrin päässä Auringosta! Tätä on kun saapuu turistien suosimaan Pariisiin. Ei siihen Pariisiin jota me rakastamme, vaan juuri siihen Pariisiin, jota kaikkien tulee rakastaa mielikuvana Pariisilaisuudesta.
Mutta me emme välitä, me kuljemme kohti Sacre Coeuria. Kadut ovat muuttuneet kaikkinensa kujiksi, värikkäiksi kujiksi ja me ei enää olla Pariisin afrikkalaisessa osassa, tai afrikassa, vaan postikortissa Pariisista. Ihmisiä, mustia, valkoisia, keltaisia – kaikkia maailman ihmisiä istuskelemassa joka puolella, kuinka minä enää koskaan voin olla onnellinen täällä nähtyäni tämän ryysiksen. Ne istuvat kuuntelemassa kuinka Pariisi jossain kauempana humisee ja tööttäilee äänekkäästi. Meidät on maalattu osaksi tätä hullua taulua Turnajaisten Sydämestä, jossa myydään kaikkea – mutta etupäässä pienois Eiffel-torneja. Sellaisia pieniä eiffeleitä, jotka ovat muodikkaita. Minulla on nälkä ja Tanja ehdottaa, että söisin hattaraa, tai popcorneja. Sitten me nojataan hetkeksi kyykkyyn mustalaisen maahan levittämän Eiffeltorni-rivistön eteen ja Tanja ostaa tuliaisia.
Minä lähden kuitenkin kiertelemään Sacre Coeuria ja Tanja jää ostoksille. Pariisi on tältä korkeudelta aidattu, eikä kukaan täällä saa olla vapaa niin kuin jossain tuolla kauempana ajattelen. Enkä enää ole lainkaan varma siitä, onko Arabialainen arkkitehtuuri saanut innoituksensa Pariisista vaiko Pariisilainen arkkitehtuuri jostain arabian suunnalta. Sitten me lähdetään takaisin. Ja kivutaan 220 rappusta alaspäin torille, jossa meidät ottaa vastaan krääsää myyvä afrikkalainen joukkio. Onneksi ei olla helsingissä, sillä silloin nämä ihmiset puhuisivat huonoa suomea ja siitä meillä suomessa ei tykätä, eikä varsinkaan Helsingissä. Tämä Afrikkalainen joukkio kyselee liian tuttavallisesti, että mistä me ollaan. Minä sanon, että Suomesta – johon saan välittömästi vastauksen ”Helsinki, Tampere?”. Sanon, että Tampere – johon kukaan ei vastaa mitään. Joten sitten meille myydään narusta tehdyt käsikorut, jotka sisältävät Afrikkalaista taikaa. Tanja sanoo, että me ei osteta niitä ja Afrikkalaiset miekkoset hermostuvat. Minä sanon, että ostetaan ne – ja Tanja hermostuu. Siinä sitä ollaan sodassa suomalaisafrikkalaisen ajattelutavan murroskohdassa. Sitten me maksetaan vitonen kahdesta narunkappaleesta ja lähdetään pois. ”Au Revoir”. Jatketaan kävelyä kohti aukeampaa katua. Sitten tullaan sillalle, josta näkee Gare Du nordin, tai jonkin sellaisen joka muistuttaa Gare Du Nordia. Miten me tänne eksyttiin. Sitten me eksytään oikein tosissaan johonkin sellaiselle seudulle, jossa kukaan ei puhu mitään kieltä ja nuoret vaikuttavat jotenkin välinpitämättömiltä meidän suhteen. Katsotaan karttaa ja ollaan taas hetkellisesti perillä siitä missä ollaan. Rue Louis Blanc. Tätä pitkin kun jatketaan niin päädytään johonkin, mihin ollaan oltu koko ajan matkalla, mutta kun meillä ei ole minkäänlaista suuntaa. Sitten tutumman näköinen kadunkulma, mutta sitten taas ei. Ollaan menossa oikeaan suuntaan ja sitten taas ei. Mahtavaa. Tätä minä rakastan!
Sitten meille huutaa joku jotain ja ollaan eksyksissä. Me ei sanota huutavalle miehelle mitään – jatketaan vain matkaamme. Bd de la Villette. Hienoa seutua, paljon puhtaita mustia pariisilaisia. Kierretään muuta kierros johonkin sellaiseen suuntaan, josta ei osata pois. Aveneu Claude Felleveux, sitten vasemmalle, ja oikealle – taas Bd de la Villette. Kadunkulmat notkuu itämaalaisia huoria. Ne ei olleet täällä kun tultiin tännepäin. Hienoa seutua, haisee huoralle ja puhtaalle pariisillle. Tanja kulkee edellä ja palaa luokseni sopivasti juuri ennen jokaista näistä katuhuorista. Me poltetaan tupakkaa – vesi alkaa loppumaan. Miten sitä tilataan lisää Pariisissa? Aqua? Sitten Bd Belleville. Sitten Bd de Menilmontant! Ja Pere Lachaisen hautuumaa. Kuinka monta kertaa tällä reissulla pitää ilahtua nähdessään hautuumaa! Oikein hienoa, oikein Pariisilaista. Käännytään Rue De la Roquettelle ja kuljetaan kohti hotellia. Sitten haetaan pullo punaviiniä ja paljon vettä lähikaupasta.
On hyvä olla. Illalla on bileet, joihin me ollaan saatu kutsu aiemmin. Sinne pitää mennä. On vähän nälkä – käydään syömässä Bd Voltairen ja Roquetten kulmauksessa olevassa ravintolassa. Tanja ottaa kanaa ja minä lihaa. Meillä ei ole krapula – siksi me voidaan syödä näin raakaa ruokaa. Ruoka on pariisin mittapuulla paskaa. Sitten me syödään Juustoa ja maksetaan lasku. Kokis maistuu täällä hyvältä.
Subscribe to:
Posts (Atom)
