Thursday, January 20, 2011

Ajatuksia - Näkökulmasta 3.

Elämä - alku ja loppu.


Elämä. Eräänlainen tapahtumasarja - jossa elävän olennon tulee täyttää tietyt sille asetetut kriteerit. Ajanjakso, joka alkaa syntymästä - tai solutasolla solujen yhdistymisestä ja jakautumisesta - tai jollain muulla tavalla - ja päättyy eliön katoamiseen - tai sulautumiseen osaksi ympäröivää todellisuutta.

Elämä on - mutta mitä elämä on?

Mikäli Einsteinin ainetta koskeva periaate: ainetta ei synny tyhjästä eikä aine häviä olemattomiin - pitää paikkansa, niin onko elämällä ja kuolemalla minkäänlaista eroa? Onko koko Universaali todellisuus sittenkin vain yhtä ja samaa? Minkä latauksen saa tässä tapauksessa ns. Sielu? Ja voidaanko asiaa enää ajatella niin, että mikäli kaikki on - ja tulee jatkuvasti olemaan, ei tällöin sielulle voida tehdä minkäänlaista eroa materian kanssa - joka siis jatkaa eteenpäin uutena energian muotona - eikä koskaan katoa.

Voidaanko energiaa edes tarkastella muuten kuin retrospektissa - osana materiaa jonka merkkiarvo ei koskaan ole vakio?

Ajatuksia - Näkökulmasta 2.

Kokemus Opettaa Typerille.

Olemassaolossamme meidät on "heitetty maailmaan", jossa me olemme täysin vapaita valitsemaan olemuksemme ja arvomme siitä, että meidät on tähän pakotettu. Eilinen humala oikaisi suhtautumistani menneeseen olemassaoloon ilman, että jouduin myöntämään todellisuuden rajoille vapauksia.

Istuskelu Tempon terassilla avaa mielikuvia siitä, miten elämässä pitää suhtautua kaikkeen merkityksellisenä olemassaolona, ei niinkään olemassaolona sinänsä. Voidaanko näin edes sanoa? Olemmeko me vapaita valitsemaan olemuksemme ajassa, jossa sosiaalinen paine murskaa eksistentialistisen maailmankuvamme rakentamalla siitä täysin toimeentulevan sääntökokoelman?

Me saatamme olla sitä mieltä, että eksistentialistinen ahdistus johtuu tavasta ymmärtää eksistentialistinen olemassaolo merkityksellisenä tapahtumana kaikkien tapahtumien joukossa ilman, että eksistentialismista tulee mitään muuta kuin heittomerkein varustettuja sloganeita. Missä me olemme ei ole sama kuin se, missä meidän tulisi olla silloin kun oletamme olevamme jonkin merkityksen alaisuudessa. Oletus siitä, että taivas on taivaassa, uskonnollisessa merkityksessä, on ristiriitainen jo pelkästään siitä syystä että fysiikan lakien oletetaan ulottuvan uskon asioihin. Itseasiassa, uskonasioista ei koskaan pitäisi puhua sanoilla. Sillä heti, kun uskonasioista tulee osa olevaa maailmankaikkeutta, ollaan päädytty uskomisesta tiedon alueelle.

Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Mutta eikö tässä mennä jo elämän ulkopuolisiin asioihin? Sillä Eksistentialistinen maailmankuva perustuu ymmärrykseen eksistentialistisesta arvolatauksesta. Sokea uskominen johonkin asiaan on ainoa oikea tapa lähestyä asioiden merkitystä. Kaikki epäilys oman olemassaolonsa merkityksestä on silkkaa huuhaata ajateltuna, että olemassaololla on jokin muu merkitys kuin puhdas olemassaolo. Uskominen sinänsä menettää merkityksensä heti kun siitä aletaan tietämään jotain, mutta voidaanko näinkään ajatella, sillä ajattelussa tämän asian tiimoilta päädytään peruskysymyksen toiseen ääripäähän; uskomisen vastakappaleeseen, eli tietoon asioiden olemassaolosta. Eksistentialismissa yksilöllä on siis täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen vain olemassaolevan maailman, todellisuuden piirissä olevaan maailmaan ilman, että päädytään todellisen vapautuksen, täydellisen sokean uskon maailmaan. Jokin tässä ei kuitenkaan täsmää, sillä merkitystä täytyy kuvailla jollain muilla kuin olemassaolevan maailman keinoin.

Onko merkityksiä mahdollisuus kuvailla millään muilla keinoin, kuin olemassaolevan maailman keinoin, siinä pulma. Tosi eksistentialisti löytää varmasti jonkin aukon jolla näin voidaan tehdä. Ongelmaksi minun järjelleni jää kuitenkin se, kuinka esimerkiksi Jumalaa voidaan kuvailla sanomalla, että hän, tai Hän merkitsee jotain tässä maailmantilassa olematta olemassa tässä maailmantilassa, tai olematta olemassa fysiikan jonkinlaisena fysiikanlakien ulkopuolisena asiana, oliona tai ilmentymänä. Tosi eksistentialisti voi huomauttaa minua tässä siitä, kuinka minä itse sanoin, että uskonasioita ei pidä voida kuvailla sanoin, tai päädytään uskonasioista tiedon alueelle. Totta. Minä en voi kuvailla uskonasioita puhumalla niistä, koska silloin päädytään tiedon alueelle, mutta samaan hengenvetoon voidaan todeta, että uskonasioita, Jumalaa sinänsä ei ole olemassa. Tai ehkä Jumala on ollutkin olemassa, ja me olemme "tappaneet hänet", kuten Nietzsche kertoi. Jumalan kuolema on mysteeri, Mutato nomine, nimenvaihdos. Me emme tappaneet Jumalaa jumalana, vaan viattomuutemme uskossa Jumalaan.

Mutta kuinka tappaa viattomuus uskossa johonkin, jonka olemassaolo perustuu uskomukseen jonkin merkityksen olemassaolosta ainoastaan uskomusten, merkitysten, symbolien maailmassa. Tämä on teoria, jolla tuhotaan olemassaoleva teoria vailla käytäntöä. Paljon puhetta asiasta josta ei voi puhua. Jumalasta on tullut aikanaan merkityksellinen ainoastaan niille, jotka häneen ovat halunneet uskoa - ja tämä on fakta. Teoria Jumalasta on ollut uskonasia niille, joiden uskomusta ollaan koeteltu lähtökohtaisesti Jumalan olemassaolon merkityksestä. Mitä Jumalan olemassaolo merkitsee niille joiden usko Jumalan olemassaoloon on kieltävä? Heille asiaa nimeltä Jumala ei ole olemassa. Hyvä niin. Asia käsitelty siltä osin, eikä heidän ajatteluaan tarvitse Jumalan olemassaololla enää rasittaa. Pakanallisuus on hyve siinä missä Uskontokin.

Experientia docet stultos; kokemus opettaa typerille. Mutta missä menee raja? Eikö kokemus luo, viimekädessä rutiineja? Valmiita ajattelumalleja, toimintatapoja ja ennenkaikkea typeryyttä, oman itsensä nostamista toisten ajattelu/toimintamallien yläpuolelle? Onko eksistentialismi tullut tiensä päähän oman mahdottomuutensa vuoksi? Se mistä eksistentialismi on lähtöisin lienee, ja minä sanon lienee, koska en tiedä.. juuri Jumalan kuolema. Onko asia kuitenkin niin, että Jumala onkin kaiken ajattelumme perusta? On. Ja tämä on fakta. Me olemme aina olleet, ja tulemme aina olemaan laji, jonka menestyksen takaa ainoastaan se, että tavoittelemma mahdotonta olemassaolevassa todellisuudessa. Se, että nimeämme todellisuuden osat osaksi ymmärrettävää kokonaisuutta tekee meistä kuitenkin heikkoja. Tieto jonka hankimme muuttuu historiaksi heti kun siitä tulee painettua sanaa. Heti kun jokin asia on laitettu "ylös" ja "nimetty", se menettää merkityksensä. Miksi? Koska se saa merkityksen. Merkityksen saanut asia ei ole enää kehittymiselle merkityksellistä. Se voi säilyttää tämän hetken merkityksen ja ajattelutavan osana todellisuutta, mutta onko se lajimme keskeinen piirre? Säilyttää olemassaoleva todellisuus? Pysähtyä?

Jumalan kuolemalla on suuri merkitys olemassaolomme tutkiskelussa. Me emme koskaan jää paikoillemme lajina, emmekä me tule koskaan hylkäämään ajatusta Jumalasta elämämme perimmäisenä tarkoituksena. Itsetutkiskelu, pohdinta siitä, että "onko tuolla mitään", saa meidät suunniltamme. Mutta kaikki tämä on ristiriitaista verrattuna siihen, mikä on uskomisen lahja älylle, ja älyn lahja epäilykselle omien uskomustemme sekasortoisessa maailmankaikkeudessa.

"Mutta jos itse tiedon muoto muuttuu, se muuttuu samalla muodoltaan joksikin muuksi kuin tiedoksi eikä se enää ole tietoa. Jos se muuttuu alituisesti, ei ole koskaan olemassa tietoa, ja tästä seuraa ettei ole mitään mikä tietää eikä mitään mikä tiedetään" PLATON

Ajatuksia - Näkökulmasta 1.

Kysymyksiä Olevasta



Platonin luolavertaus kertoo, että meidän todellisuutemme on oikeastaan muotoja, jotka havaitsemme todellisuuden kuvina. Kehitteleminämme ajatuksina todellisuuden esiintymisestä sellaisenaan ideain maailmassa vailla epäilystä niiden todenperäisyydestä. Ei voida olettaa, että todellisuuden ulkopuolella olisi jotain mikä jää luolavertauksen ulkopuolelle ilman, että todellisuutta olisi. Merkitys luolavertauksessa on yksiselitteisesti se, että kaikki on olevaa siinä missä kaikki on jonkinlaista, tai jonkinkaltaista. Esimerkiksi Liekki.. on jonkinkaltainen. Se voidaan ymmärtää oman olevaisuutensa mukaan liekiksi juuri sellaisenaan ilman, että sitä tarvitsee selittää sen kummemmin, ilman että siirrytään kategoriasta toiseen. Jumalan olemassaolo on juuri Liekin kaltainen idea, joka synnyttää oman olemassaolonsa merkityksen sen mukaan mitä olemassa oleva tarjoaa meidän nähtäväksemme tai koettavaksemme Jumalan olemassa olosta. Asian selittäminen materialistisen maailman mittapuulla saattaa tuntua kuitenkin varsin typerältä, jopa hyökkäävältä niitä kohtaan, joille materian ulkopuolinen todellisuus on vain materialisoitavaa yleistodellisuutta. Mutta kuinka esittää kysymyksiä olevassa olevista asioista ilman, että niistä on jonkinlainen ymmärrys. Olen sitä mieltä, että totuus on vain paras mahdollinen vaihtoehto ja että kaikki on nimettyä, jonka vuoksi ideain maailman toteutuminen estää meitä ylittämästä materiaalisen todellisuuden rajoja. Kysymyksen asettelussa tapahtuu automaattisesti metafyysinen virhe, kun aletaan esittämään kysymyksiä, joilla ei ole vastausta, joiden pohjalta kysymyksiä voidaan esitää. Toisinsanoen; ei ole järjellistä, ideain maailman mukaista esittää kysymystä jolta puuttuu vastaus. Toisinsanoen; kysymyksiä ei ole olemassa ilman vastausta. Tässä voidaan mennä niin pitkälle, että on olemassa vain vastauksia joita kahlataan läpi kysymysmuodossa. Mutta tällöin päädytään juuri Platonin luolavertaukseen. Todellisuus ilmenee meille niinä piirteinä, kuin se todellisuudessa ilmenee, mutta vain niissä määrin joissa sen on järkevää meille esiintyä. Tämähän tarkoittaa loppuviimein sitä, että me olemme kaikki eläimiä, joilla on käsitys Jumalasta sellaisenaan ilman, että Jumalan merkitys muuttuu oleellisesti niiltä osin, joihin sen merkitys on koskaan perustunut tai tulee perustumaan. Olevan perusteet ovatkin siis juuri luolavertauksen mukaan olemassa ainoastaan ideain maailmassa, jonka mukaan kaikki ON, ilman, että mitään voidaan epäillä järjellisen maailman rajoissa. Mutta onko luolavertauksen ulkopuolinen todellisuus (?)merkitysarvoltaan olemassa olevaa, vai pyrkiikö se tasaamaan todellisuuden merkityksen aina omalle tasolleen; ideain tasolle? Rene Descartes on kirjoittanut "Ajattelen, siis olen olemassa!".

Kartesiolaisen Dualismin mukaan "sielu ja ruumis ovat erillisiä, ja kommunikoivat jotenkin keskenään". On kuitenkin huomioitava, että Kartesiolainen Dualismi ohittaa omassa merkityksessään itsensä yhdistämällä kaksi kategoriaa, joiden mukaan olevasta lähtevä merkitys on ja tulee aina olemaan osa olevan merkitystä. Toisinsanoen, me ymmärrämme, että lähestyvä Juna lähestyy meitä, mikäli seisomme Junaraiteilla. Mutta meidän ulkopuoliseen todellisuuteemme ymmärryksemme ei juurikaan vaikuta. Jokainen junaraiteilla seisova voi kokeilla, muuttuuko todellisuus ymmärryksemme mukaan millään tavalla, vaikka kuinka ymmärtäisimme Junan lähestyvän meitä. Ei muutu. Ymmärryksemme merkitys on siis aina jollain tapaa materialistinen, ellei tämä tapahdu sitten vain ja ainoastaan ideain maailmassa. Fyysisen todellisuuden ymppääminen ideain maailmaan onkin filosofinen ongelma, josta pitää pystyä irtautumaan mikäli haluaa pysyä ideain maailmassa, ja vain ideain maailmassa. Mutta tämähän on mahdottomuus; me emme voi olla ideain maailmassa ilman, että ideain maailma sisältää ymmärrettäviä partikkeleita, kokonaisuuksia, joiden mukaan ideain maailmaa voidaan tulkita ymmärrettävällä tavalla. Mutta tällaisessa tilanteessa pitää pystyä kysymään itseltään; tarvitseeko ideain maailmaa ymmärtää ymmärrettävällä tavalla? Jos ideain maailma on olemassa, niin tarvitseeko se materiaalisen todellisuuden ollakseen oleva, joka jo sinänsä on suora mahdottomuus. Ymmärrettävää on, että ideain maailman merkitys on siinä, että me poimimme ideain maailmasta ideoita, joilla muokkaamme aktuaalista, fysikaalista todellisuuttamme enemmän ideain maailman kaltaiseksi. Rajankäyntiä siis on. Mutta muuttuuko kategoria missään vaiheessa?

Ajatellaan pyöreää kiveä. Pyöreä kivi putoaa jonkin luonnonvoiman saattelemana alkuihmisen eteen ja murskaa pähkinän. 20 000 000 vuotta myöhemmin tämän alkuihmisen jälkeläinen painaa nappia ja hydraulinen puristin murskaa 25vuotta vanhan auton. Onko kategoria muuttunut? Ei. Kategoria on jalostunut fyysisiltä ominaisuuksiltaan sellaiseen muotoon, jossa se palvelee fyysistä, olemassa olevaa todellisuutta uudella tavalla. Entä ideain maailmassa? Jokainen voi asettaa tähän omat mallinsa ja huomata, kuinka yksinkertaisten periaatteiden mukaan ideain maailman ymmärrettävyys toimii siirryttäessä materiaaliseen todellisuuteen.

Ongelmana on, että ideain maailma toimii, kuten niin moni ymmärrystä vaativa (vai pitäisikö sanoa "vaaliva") asia, melkeinpä kaavamaisesti eteenpäin. Ajattelun ja ideain maailma ovat emansipoituneet niin tehokkaasti kaikesta muusta, että niiden ei enää oletetakkaan olevan osa fyysistä todellisuutta, vaan luovan ensisijaisesti teorioita, joilla fyysinen todellisuus muuttuu enemmän ajattelun kaltaiseksi ja ideain maailmaa mukailevaksi todellisuudeksi.

Friedrich Nietzsche on kirjoittanut "Jumala On kuollut!" mikä oikeastaan tarkoittaa, että se mitä ei voida täysin neutraalisti hyväksyä sellaisenaan vain olevaksi, ilman, että sitä jollain tapaa hyödynnettäisiin, on olematonta. Se, että tarvitsemmeko me fyysistä todellisuutta osaksi ideain maailmaa on henkilökohtainen ongelma jokaiselle, joka haluaa elää elämänsä sellaisenaan, ilman että miettisi todellisuuden merkitystä jonkin muun kuin rakkauden kautta. Henkilökohtaisesti olen jopa sitä mieltä, että ideain maailma ollaan ymmärretty väärällä tavalla. Ehkä Platon tarkoittikin ideain maailmalla aitouden olevaisuutta, jossa ajattelu ja idea eroavat toisistaan kaikessa ja todellisuus näiden ulkopuolella on vain todellisuutta.. ja lopulta kaikki on aitoa.