Saturday, October 20, 2012

Huomioita.

Oletteko huomanneet, 
että kun lapsille kertoo kohta 
tulevan vieraita - lapset innostuvat. 
Aikuisille kerrottaessa tulevista vieraista,
alkavat aikuiset varustautua, 
pelätä pahinta ja tiedustella
ketä nämä vieraat ovat.. 

Saturday, July 28, 2012

sillä minussa on orjan verta

Öljyväreillä maalattu
Jumalan kuva 
pimeässä ikuisuudessa,
kirk-kaa-na,
loppuun palaneena.
Himontäyteisiin iltoihin
halukkaana vankina vapauteen heitettynä,
tuhatvuotisen veden rannalla - soi villit jännät hymnit.
Hellien liekkien lepattaessa,
heittävät tuskaisten toiveiden
muodot
työ-läi-nä varjoina valtavaa
maailmaa vasten.
Kuinka elämää eletään Hellaksessa,
kosteiden sielujen mahtavassa esiinmarssissa,
yöhön kulkien maantietä pitkin
kohti aamunkoittoa.
Palaneen - äidin - hautajaisissa
isän reiteen piilotettu esikoinen
lipuu mar-mo-roi-tu kieli vettynyttä keskiyötä 
myöten väreettömän järven selkää.
Kiertää hopea kalotti hetken valossa
kunnes kullatut rannat taas sarastaa.
Antakaa minun toistaa ylpeänä jo tutut sanat
kauempaa.. sillä minussa on
orjan verta.
Minä - Tunnen sen...

Friday, July 27, 2012

Huomioita.

Mikäli poliittisesti päättävässä asemassa olevat henkilöt todella välittäisivät kansalaisista
ei meillä olisi niitä ongelmia, joita poliittisesti päättävässä asemassa olevat henkilöt
yrittävät ratkaista.












Jos äänestämällä voitaisiin vaikuttaa ongelmien sisältöön ja ihmisten tasa-arvoiseen hyvinvointiin,
ei meidän tarvitsisi äänestää vain saadaksemme äänemme kuuluviin kärsivien ihmisten olojen parantamiseksi.






Wednesday, July 25, 2012

Einstein ja Siddhartha väittelevät olevasta


Pehmeät
Pyykkipilvenpiirtäjät hallitsevat
kollektiivisen unimielen maisemaa.
Piirrän tissille takajalat,
jotta se ruokkisi minua nopeammin;
kaikki maailman lapset,
samassa unessa.
Lasketaan jonottajien päät
koskettaen pehmeitä hiuksia.
Tummansiniset pilvet paistavat
valoa, lentokoneiden äänellä.
Maisema,
jossa Einstein ja Siddhartha väittelevät olevasta,
viikattuna siististi Hellenistisen
perheen kaksipuoliseen kaappiin.
Se on kuulemma Buddhalainen
totuus kärsimyksestä, kun
tietämättömyys loppuu.
Valaistuneilta salaa,
rekrytoin sivukujalta itsemurhalentäjiä
lentämään pahvilentokoneillaan
päin pesutornirivistöjen metropolia.

Tuesday, July 24, 2012

sormivärjätyt oranssit seinät kuristavat Auringon luisevaa kaulaa

slaavilaisen metsän oksilla heijaamassa,
tuulen mukana variksia pakoillen,
keskenmenneet esikoiset.
Pysäytetty kuva
jäätävästä tihkusateesta, 
sulavat siniset marmorikukkaset.
Kaluttu paperilla lonkkaluuhun asti,
hullusta haamutytöstä kaavamainen petosepäily.
Kirjailijatarta syytettiin juhlavin menoin
ennakoivasta empatiasta.
He saivat äänensä kuuluviin,
kusivat purkkeihin jotka juotettiin
takametsän ikärituaaliin osallistuville,
ekan luokan pullukoille.
Teatteritappajan näytellessä
väsynyttä,
vapaat juhlat kaupunginosassa,
jossa sormivärjätyt oranssit seinät kuristavat
Auringon luisevaa kaulaa. Saippuakuplista
tulikuumalla katolla polttopisteiden spektri.
Leikkipuistopalosta muodostuu miljoonavahingot
köyhien asuinalueelle.
Työttömät jonottivat leipää tehtaalla;
lämmittelivät käsiään hiiltyneiden
keinujen hehkussa.

Monday, July 23, 2012

Rommihutikassa kuulivat ohimennen

kylmien pilvien vetäydyttyä
kolkkojen kattojen takaa,
sata tuntia hengetöntä.
Muuttuu vettyneet siniset niityt hiekkakiveksi,
kullatuiksi unelmat.
Lisää näkyjä tiedossa,
tulevina vuosina matkalla pohjoiseen.
Enkelimiehet vuorilla.
Alistetuista ennustajia,
riettaiden suhteiden parlamenttiin
johtamaan sulavaliikkeistä
sapelijoukkoa, 
läpi monen tuhannen yön.
Genetin matkassa tuhkamunien
satamaan. 
Sykkivien, 
kosteiden kaulojen katketessa,  
vahvat vartalot vapisevat,
odotuksen hetkellä,
jälkeen tuhannen muhkean kareen.
He kippasivat mausteet tasakattoisten
talojen nurkkiin odottamaan.
Rommihutikassa kuulivat ohimennen,
kuinka kostealla kujalla,
voihkien ääneen poski pimeää kivetystä vasten,
nelinkontin odottaa meriltä,
rujoa satunnaista rakastajaa.

Sunday, July 22, 2012

hiljaa katoaa raivoavan pimeyden kouriin


Tunnetko viileän henkäyksen
käyvän lähemmäksi, syvän taivaan
alla matelevan, vihreänä viuhkana.
Täyden puhdistumisen hetkellä
innoitus Jumalan väsähdyksestä,
seitsemän luomispäivän jälkeen
järjestivät saatanalliset pikaorgiat.
Liekehtivät keihäät lentää, juoksee palava varsa,
ohittamatta omaa varjoaan,
hiljaa katoaa raivoavan pimeyden kouriin.
Vapaus ulkona vailla nahkaisia liittolaisia,
hevostelevat homomiehet
kujalla - kullit innokkaasti tanassa odotuksesta.
He tarjosivat uutta sopimusta kuolemattomalle,
hänen henkensä pantiksi.
Tanssivat niljakkaan alastomina
kosteat vartalot vastatusten,
raakojen käärmeiden kiemurrellessa
hiiltyneen iltatulen ympärillä.
He suutelivat ja nussivat maata, 
johon mätien puiden 
juuret sihisten kuihtuivat.

Saturday, July 21, 2012

Huomioita yhteiskunnasta.

Tulevaisuuteen varautuminen estää meitä olemasta vapaita.
Vapaita sillä  tärkeällä hetkellä, jota voidaan kutsua
tiedostamattoman saavuttamiseksi.


Ihmisten ymmärrys ollaan alistettu
yhteiskunnalliseen hyötykäyttöön.
Itsensä kadottamisen pelko, positiivisessa mielessä,
ollaan korvattu äärimmilleen viedyllä näkyvyydellä;
massasta eroamisen maksimoinnilla, mutta kuitenkin
massalle täysin alisteisesti.


Elämää pidetään merkityksellisenä ainoastaan jonkinlaisen rakenteen kautta.
Yksilön on mahdotonta erottaa itseään tapahtumien sumasta, muuten kuin keskeytyksien,
jatkuvien taukojen myötä. Pysähtyneisyydestä on tullut toistuvuuden ydin.
Halu löytää itsensä - saa merkityksensä ainoastaan poikkeavuuksien myötä.


Yhteiskunnassa, huominen on menneisyyden karikatyyri.


tämän päivän kehitys on häpeäksi
huomisen ymmärrykselle.


Pimeässä rakkaus on aina viatonta.


Tämän päivän yhteiskunnassa haaveilu on este todellisuuden tiellä -
ei niinkään uutta maaperää luovuudelle.

Friday, July 20, 2012

Aamun lehdestä.

Pehmeä tyynyjen virta
kuohuaa aamulla kaduilla,
vasten kirkkaasti valaistuja kasvoja 
ryömivät lentävät hyönteiset.
Nälkäisten koirien höyryävät kidat 
luolissa ääneti istumassa.
Itäisillä seinillä ajatusten pitkät varjot,
oletus maailmasta tanssimassa,
haamulasten kanssa valkokankaalla.
Nuori mies asteli esiin pimeydestä.
Nosti kätensä tunnusomaiseksi merkiksi,
kuin viittoakseen tulevan olevan,
vielä paljon pahempaa.
Elokuvateatterissa eroottinen murha.
Pitkällä piikillä puhkotaan
katsojien kallot,
laitetaan pyöreälanteiset naisemme   
odottamaan lapsentuloa.
Nälkäisten käsien hapuillessa
aivoluolan lämpöä,
pimeän, pehmeän teatterin
veriset penkit.

Tunnusmusiikin vielä soidessa taustalla
Avaa striptease nainen haaransa.
Limaisella pensselillään sotkee
aamupalalle saapuneiden perheiden 
seesteisen hetken.

Sunday, July 15, 2012

kansanvallan oppilaiva.

Kaupungin hidas kuhina,
tuulettomien katujen kulmat
pyöreävatsaisiksi hioutuneina.
Himmeiden Valojen jonoissa
mykkänä sykkivät, 
jännittyneet vartalot,
laukeavat mielipiteiden orgasmiin,
ilmeettöminä, toinen toisensa jälkeen,
miljoonan metrin matkalla.
Yötaivas on rauhallinen pilvien virta,
puistot viileinä suvantoina
rehevien rintojen ruokkiessa
nälkäänäkevien 
raiskareiden joukkoa.
Näiden ilmeettömien
pakanoiden hurjassa aivomyrskyssä
nostetaan ylös epäkohtien purjeet,
jotta kirjakielen karikot eivät
kansanvallan oppilaivaa
upottaisi.

Saturday, July 14, 2012

Kirjoitanko minä muka itsestäni?

aamuyön vaimeat hetket
tuulen hengessä savun tuoksu.
Linnunlaulu vapaudesta
lentoratojen lomasta.
Muistikuvat ajalta
jolloin vielä puhuttiin
Jumalten kieltä.
Jollekin hän ei ollut
hullu, vaan pikemminkin
visionääri, teräväkärkinen
tiedemies, muusikko.
Ehkä runoilija.
Kirjoitanko minä muka itsestäni?
Sillä ollessani pieni
minulla oli hyvä olla.
En muista niistä päivistä
juuri mitään.

vesi valui hänen viereensä makaamaan.

Huonosti Aidatut pihat odottamassa
suin päin ulos juoksevia
lapsia.
Tuhannen ja yhden yön
jälkeen musiikista siivet.
Valkoiset hevoset kahlaamassa
syvän järven selkää keskikesällä.
Hän voi pahoin
koko automatkan.
Oksensi pihamaallensa
viimeiseksi teokseen.
Muuttuneet on yön hahmot
tanssii puut hiljaa
..pehmeän saatanan kasvot
peilissä..
Ikkunan likaiset silmät..
..suljetaan verhot
ettei valo karkaa.
Hän hoippui hiljaa ulos tuonelasta
ja joku tunsi hänen tyylinsä,
joku tunsi kuinka
vesi valui lattialle..
..hänen viereensä
makaamaan.





Thursday, July 12, 2012

itsensä kadottamisesta..

eksyksissä olevat ihmiset tuntuvat
tietävän täysin tarkasti sen,
mille he ovat itsensä kadottaneet.



Ainutlaatuiset teot
eivät koskaan synny
sellaisina teoksina
joille on valmis suunnitelma.



Tosi vapaudella ei 
koskaan ole 
liittolaisia.

Saturday, July 7, 2012

huomioita.

Televisio on ikkuna maailmaan,
jonka takana lapset eivät koskaan leiki.
.



Rauha edustaa
politiikalle taantumaa.
Poliitikot kiihottuvat
ainoastaan kansalaisten verestä.



Ihmiset ovat täysin vakuuttuneita
siitä, että tulevaisuus on täynnä uusia
mahdollisuuksia, joita
voi verrata juuri nyt, tänään - menneisyyteen.

1.

Odotellaan rajuilmaa
pehmeitä sateita
kastelemaan kasvien valtakuntaa
huuhtomaan kyyneleet
suolaiset mennessään.

Friday, July 6, 2012

Nukkuvien Puiden Kaiku.

siistit
hiuksenhienot pilvet
etelään lentävät linnut 
jaloistaan kiinni jäävät
siniselle kankaalle
               Naapuri kirkkaalla katolla
               kuolleen koiran hautajaiset.
maalataan
jäinen taivas
keittiön seinälle
rosoisilla ruskean sävyillä.
Ulkoa soi
Nukkuvien puiden kaiku. 

Thursday, July 5, 2012

Tie on rasvattu hevosennahka

Heilauta kättäsi
yli Auringon.
            Tie on
             rasvattu hevosennahka.
Ui keveästi yli
miehen kämmenen.
Tuuli pehmein askelin
etelästä lentää
tuo sateet kaupunkiin
huuhtoo
kesäkadut puhtaiksi.

Wednesday, July 4, 2012

Aforismeja.

Ihmiset ajattelevat,
usein täysin tietämättään,
että he tekevät virheitä
vain toimiessaan
väärällä tavalla.



Tiedostamattomassa
on jotain eroottista
tai pelottavaa, jotain ajatonta.
Erotiikka ja pelko
johdattavat meidät
pois sieltä, missä
olemme juuri nyt.



Kaikki ajatukset
lähtevät liikkeelle
siitä oletuksesta,
että jokin pitää saattaa
loppuun.



Totuus on vain
paras mahdollinen
vaihtoehto,
mitä tulee kulloisenkin
ajan henkeen.



Rakkaus on kuollut.
Jumala on kuollut.
Elämämme on
puhtaan tieteellistä.

Sunday, June 24, 2012

maanantaista


Odotetaanko meitä
selvinneitä vanhoja lapsia levänneitä
tuonpuoleisessa leikkipuistossa
jossa sumujen takaa raikaa vanhat
leikkilaulut ja keinuhevonen itsekseen
vauhtia antaa.

Veden valuessa uuteen maahan
me synnymme tähän lihaan
petolinnun siipien alle
suojaan uidaan etäälle
orjalaivalle
jonka kuski huoletta meitä
sinne kuljettaa.

Johanneksen juhla.

                 kadulla
                 alaston Leijona
                             Iho ruvella odottamisesta
Ulvoo susi kuuta huutaa
Pilvissä Villi emäntä
Valkoisen Kissan Kuusi vuotta
Tikapuut tähtiin,
Musta lintu, äidin tuutulaulu lentää 
kuivaa verikuuta vasten.
nälkäiset koirat
kukkameri lainehtii
vanhaa tervaa
silmät hengittää.

Tuesday, June 19, 2012

Paska Yhteiskunta

Tuulee niin
                että puskat suhisee
                luusahan äänellä
paapan terassilla
paska yhteiskunta
vaikeasti me kaikki
kavutaan takaisin
peräsuoli hyytynyttä
                             marmeladiverta valuen
                             alas pikimustaan helvettiin.
Tuleeko tämä yllätyksenä
kenellekään
enää
että..
                                                                                                                           
Tänä päivänä on 
tosi siistiä 
     raiskata, ampua, puukottaa lapsia kaulaan
     pilkkoa vaimonsa tylpällä, puhtaalla haarukalla
               tappaa niin paljon että
               tosimiehen suonikas
               sykkivä kulli seisoo
               hytkyen kiiltää
               haisee
               puhtaalle uudelle autolle
Oikeuksiensa mukaiselle
riettaissa rahamenoissa
raiskatulle lapselle
pehmeät purkka-aivot, 
cola-pullolla kaulittuna 
tasaiseksi massaksi
supermarketin pihalle
valaistuksi parkkipaikaksi
Paskalle Yhteiskunnalle.

Thursday, May 10, 2012

Kaatosataa


                       Pihalla mustarastaat
                       noessa.
                      ”Kaatosataa”.
Valuu lintujen kajaalit.
Lähden kävelylle
pimeässä, ettei
tarvitse pukeutua oikein.

Monday, May 7, 2012

Siniset Kissat.


Unessa Piirrän tissille takajalat
jotta se ruokkisi minua nopeammin
kaikki maailman lapset            
samassa unessa
Siniset Kissat jahtaa ikkunalasia
Talitinttien raukkamaiset poikaset
Ryömimässä valtatielle
Goottihenkisin aikein.

Saturday, May 5, 2012

KOULUPÄIVÄ.


 Novelli. Osa 1.


Tuuli humisee niin voimakkaasti korvissani, etten kuule ohitse valuvaa liikennettä. Sitä tuskin edes on, mutta sekin vähä, jota tässä aamussa vilisee, menee minulta huomaamatta. Kello on 7.52 aamulla ja minun pitäisi olla 20 minuutin päästä koulun liikuntasalissa valmiina juoksemaan kuusi kierrosta vastapäivään, neljä myötäpäivään. Minä myöhästyn, ja se tietää rangaistusta. Ehkä muutamaa ylimääräistä punnerrusta, tai ehkä muutama ylimääräinen juoksukierros. Mutta me ei voida puhua rangaistuksesta, me olemme koulussa oppiaksemme. Jumppamaikka osaa toisinaan olla todella inhottava. Nukuin liian pitkään. Eikä se ole mikään selitys. En syönyt aamupalaa. Hörppäsin nopeasti appelsiinimehua suoraan purkin suusta ja puraisin vanhaa pöydällä maannutta pullaa. Ei maittanut, vaikka nälkä olikin. Loput annoin koirallemme. Aivan liian kova kiire jonnekin sinne missä kiireelle on annettu jonkinlainen kiireen merkitystä täydentävä tehtävä. Poljen pyörälläni minkä ehdin, mutta tätä kaupunkia ei selvästikään ole suunniteltu koululaiselle, vaan ihmisille, joiden elämän täyttää ahneus ja kaikki se muu tarve, joka tekee yhtenä päivänä jokaisesta koululaisesta omien vanhempiensa kaltaisia kansalaisia. Liikennevaloja, katuvaloja, mainosvaloja. Auringonvaloa ikkunoiden pinnoilta kajastuen alas kylmien kauppakeskusten ohitse viilettävien autojen tuulilaseihin ja niistä takaisin heijastuen jalankulkijoiden silmille. Kaupungin ääni muistuttaa heti aamusta alkaen kiireestä joka kaikilla on jonnekin, mutta sinne jonnekin, missä kiireen merkitys mitätöityy pienempääkin pienempiin mittasuhteisiin – valon nopeuden kaltaiseen arvoitukseen olemassaolon merkityksestä; kellotetusta todellisuudesta. Kaupunki lienee ihmisille rakennettu, ettei maailmaa tarvitse nähdä. Tai sitten meillä on liian usein väärän malliset lasit silmillämme, joiden takaa huominen on aina parempi, koska sitten-kun on sen aika, että kaikki on kohdallaan, eikä ole enää mitään menetettävää – sitten on aika elää täysillä.



Ilma on kirkas, kuulas, raikas. Puiden lehdet ovat jo kuolleet, vaikka osa niistä edelleenkin jaksaa roikkua oksilla – ikään kuin pitäen kiinni jo kangistuneella kädellään jostain sellaisesta, joka on päättänyt vetäytyä keväällä aloitetusta yhteisestä elämästä – niin karkeasti, niin säälittä. Asfaltti on kosteaa, mutta ei kuitenkaan niin, että sitä voisi sanoa märäksi. Kosteaa sillä tavalla, että siinä missä talojen betoninen varsi kohtaa kadun, on kosteus langettanut viileän rakkautensa osoitukseksi runsautta, tällaisen liiton sopimuksesta, merkiksi siitä, että kaikki on lopulta yhtä. Ilma tuoksuu appelsiinin ja puun puhtaalle sekoitukselle. Varjoisissa kohdissa sähköinen, viileä tunnelma. Palaneen tulitikun tuoksua etäisesti muistuttava, mutta kuitenkin puhtaan viileä. Sellainen, jota ei tuoksuna voi kuvailla, mutta tunne, jonka se luo – on ensisijaisesti tuoksun kaltainen. Puhdas. Auringonvalon osuessa maahan yön aikana asfalttiin jäätyneet lehdet menettävät muromaisen rapeutensa ja muuttuvat heiveröisen nahan kaltaisiksi lastuiksi. Vielä osittain niiden poimukohdissa saattaa kimmeltää pakkasenpuremien muovaamia sokeripintaisia aumoja. Talvi tekee vauhdilla tuloaan, mutta antaa silti vielä odottaa itseään muutaman kuukauden. Kaupunki muuttuu hiljalleen valkoisen sammaleen alla kesää odottavaksi kanjonimuodostelmaksi, jossa sen asukit ovat onnellisen tietämättömiä ja sokeita sille, mikä odottaa seuraavan kulman takana, ja miksi. Tai miksi kaupungin halki virtaava puro jäätyy aina yhdeltä kohtaa koko talveksi, heti ensimmäisten pakkasten saavuttua, mutta pysyy muuten auki. Puron rannassa asuvat syrjityt tietävät ehkä jotain enemmän, mutta tuskin hekään riittävästi. Heillä ei liene aikaa miettiä puron jäätymiseen johtavia syitä. Asunnottomana heillä on huolia enemmän kuin aikaa, ja kylmä todella hiipii kaupunkiin kuin epävarma tunnelma. Läheisen vanhan sillan alunen onkin aikojen saatossa muuttunut asunnottomien luolaksi. Selviytymisen tyyssijaksi. Ja selviytyminen tällaisissa oloissa vaatii todellista luonnetta. Ja tällaisilla oloilla tarkoitan kaupunkia. Kaupunki ei ole luonnollinen tila. Luonnossa kaikki on tasapainossa, ehkä voitaisiin puhua symbioosista –  mutta kaupunki nojaa alisteiseen, orjuuttavaan ajattelutapaan. Ja mitä se tarkoittaa kaltaiselleni pyöräilevälle ihmiselle. Se tarkoittaa takapyörän sutimista jäähileisellä asfaltilla. Se tarkoittaa hiusten jäätymistä, höyryävää hengitystä ja onnensekaisia aamuja. Kevään odotus alkaa poikkeuksellisesti aina syksyisin juuri niinä päivinä, kun aurinko vielä lämmittää kohmeisia katuja ja ihmisten siluetit maalautuvat auringossa kulkeviksi, tulta puhaltaviksi rangoiksi. Sitä se tarkoittaa ainakin minun mielestäni, ja ne jotka väittävät muuta valehtelevat.
Saavun koulun pihaan. Ajan polkupyörän telineeseen tottuneesti ilman, että ääntä juuri kuuluu kumien osuessa vanhan ruosteisen telineen kaapatessa pyöräni eturenkaan tiukkaan syleilyynsä. Koulun pihalla tuoksuu heinä ja näkkileipä. Pyörätelineiden luona kasvaa puskia, joiden piiloissa kävimme leikkimässä pieninä lapsina leikkejämme. Ei mitään sen kummempaa. Poliisia ja rosvoa, intiaaneja ja cowboyta. Sotaa, jossa vastakkain olivat useimmiten nimettömät osapuolet. Ei politiikkaa, pelkkää leikkiä. Nyt puskat muistuttivat ennemminkin siitä, kuinka olimme menneenä kesänä juosseet vartiointifirman harmaaseen pukuun pukeutunutta vartijaa pakoon ja piiloutuneet puskien viileään katveeseen. Kuuntelemaan vartijan uhoa siitä, kuinka on turha yrittää pakoon. Ja kuinka tuo samainen vartija seisoi pusikoiden edessä ainakin 40 minuuttia, haravoiden saman aikaisesti taskulamppunsa valolla pusikon pintaa, poltellen tupakkaa ja vaihtaen asentoaan vain nimellisesti. Samaan aikaan hän puhui pelottavan rauhallisella äänellä siitä, kuinka ”nyt tuli seinä vastaan vitun huligaanit..” ja ”tästä te vielä maksatte..”. Se oli varsin pelottavaa, sillä mikäli hän olisi todella halunnut saada meidät vastuuseen jostain, mitä hän uskoi meidän tehneen, olisi hän soittanut paikalle lisää vartijoita, tai vaikka poliisit. Mutta se, että hän aikoi hoitaa tilanteen itse, lopullisesti – kieli siitä mitä me kaikki pelkäsimme todella; omankäden oikeutta. Oikeutta, jossa toista satutettiin ja lujaa, koska jollain toisella oli valtaa jonkin sellaisen tekemiseen. Valtaa ja halua. Lopulta me selvisimme pois pihan pusikoista silkalla mielenmaltilla ja odottamisen jalolla taidolla. Vartijan oli pakko myöntää, että saalis oli karannut, ja päivän vihamielinen palkkio jäi saamatta. Me voitimme, vartija hävisi, kuten niin monena muunakin kertana näiden kahden osapuolen kohdatessa. Kukaan tuntemani nuori ei halunnut isona vartijaksi. Ei ainakaan tällaiselle alueelle, jossa ylä-koulu ja Lukio olivat hallitsevassa osassa. Tuskin missään muuallakaan, mutta eritoten – ei täällä. Itse en ainakaan olisi kehdannut ajaa juovuspäissään sekoilevaa nuorisoa takaa jossain entisen kouluni pihamaalla, samalla kantaen ylpeänä vihreänharmaata vartijan sotisopaa, ja muistuttaen ulkoiselta olemukseltani toisen maailmansodan aikaista natsipoliisin siviili-ilmiantajaa. Ei kiitos.



Muutama juoksuaskel hiekkatietä pitkin koulun ikivanhalle pihamaalle, josta viileän oloisesti, mutta nopeasti kävellen ylämäkeä vanhalle puiselle parakille, sementtilaattojen ylitse katokseen, tummanruskeista puuovista sisään liikuntasalin pukuhuoneeseen. Naulakoita ei juuri ole vapaana, ilmassa tuoksuu testosteroni ja kosteat vaatteet. Alhaalla liikuntasalissa juostaan jo alkulämpöä. Kantapäiden töminä parketilla kertoo vauhdin olevan hurja – jumppamaikka huutaa seis! ”Vastapäivään, vauhtia!” . Muistan kuinka ensimmäisen kerran tullessani liikuntasaliin tämä pukuhuone vaikutti kylmältä kuin kalmisto. Silloinen syksy oli lämmin, puut pitivät lehtensä pitkälle lokakuun loppuun, ja sitten kerralla tuli lunta niin paljon, että koko kaupunki oli sekasorron vallassa. Silloin naapurikaupungista lähetettiin lähestulkoon koko aurauskalusto auraamaan kaupungin katuja. Sähköt olivat poikki useita päiviä ja pakkanen oli käsittämättömän kova. Seuraavana kesänä oli kuumin kesä kuuteenkymmeneen vuoteen. Sinä kesänä läänimme alueella riehui useita suuria tulipaloja, jotka sittemmin osoittautuivat tahallaan sytytetyiksi erään Ammattikoulussa Rakennusalaa opiskelleen ulkopaikkakuntalaisen toimesta. Hänestä ei koskaan kukaan puhunut sen kummemmin mitään. Kaikki tiesivät kyllä kenestä oli kyse, mutta siihen se jäi. Kukaan ei puhunut juuri sen enempää. Hänen äidistään tiedettiin, että hän oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä Lukion takana kulkevan puronrantaan, vanhaan mäntyyn, jota pidettiin yleisesti kutupaikkana nuorille pareille, koska paikka oli varsin sopivasti raskaiden pensaiden ympäröimä, vanhan metsätien varrella. Äidin nimeksi tiedettiin Maija, mutta kukaan ei koskaan puhunut hänestä sen kummemmin. Tiedettiin vain, että Maija oli sen yhden tyypin äiti, joka silloin sinä yhtenä kesänä aiheutti pelkoa sytyttelemällä tulipaloja ympäri kaupunkia. Eräässä näistä tulipaloista kuoli kaupunkimme entinen talousjohtaja. Jälkeenpäin saimme tietää, että entinen talousjohtaja oli ollut tulipalon sytyttäneen nuoren isä. Mutta mitä todennäköisimmin tämä tuhopoltto ei ollut mitenkään suunnattu entistä talousjohtajaa vastaan. Tuli oli vain levinnyt, eikä kukaan ollut sammuttanut sitä ajoissa. Lopulta tuli oli ottanut vauhtia läheisestä paperivarastosta, siirtynyt siitä kuivakäymälän seinään, ja sitten edellisenä iltana kaadetun marjapensaan oksiston välityksellä entisen talousjohtajan autotallin sisätiloihin, ja sitä myöten hänen asuntoonsa. Myöhemmin kerrottiin tarinaa, että tulen saarrettua asunnon kokonaan, olisi entisen talousjohtajan olinpaikalta kuulunut kivuliasta huutoa, mutta todennäköisemmin hän oli kuollut jo pitkän aikaa ennen, kuin liekit saavuttivat hänet.

Riisun vaatteeni, pukeudun shortseihin ja heitän vaatteeni myttyyn penkille, kengät potkaisen penkin alle, ja repun ripustan epämääräisesti nuottiavainta muistuttavaan naulaan.
Alas liikuntasaliin on 18 rappusta. Jokaisen rappusen turvaksi ollaan asennettu mustaa muovia oleva muotti, jonka tarkoituksena on suojella rappusten terävää kulmaa jatkuvalta kulkemiselta. Ja sen me nuoret kyllä osasimme. Jatkuvan kulkemisen. Kulkemista siellä, kulkemista täällä. Pysähdyimmekö me missään vaiheessa, vai kuljimmeko me koko ajan päämäärättömän onnellisina ympäriinsä etsien jonkinlaista turvaa – mille ikinä milloinkin. Vanhempien mukaan me nykyajan nuoret emme tehneet mitään muuta, kuin kuljimme koko ajan, tai sitten norkoilimme paikallamme. Ja jos me sitten päätimme kulkea tai olla täysin asiallisesti paikallamme, olimme me heti juonimassa jotain.. jotain mikä oli kaikkia hyviä tapoja vastaan.
-         Jaaha, hyvä kun tulit! Huudahtaa jumppamaikka.
-         Ehdit vielä hienosti mukaan! Hän jatkaa.
Me juostaan vielä ainakin 15kierrosta ympyrää. Hengästyttää ja jalkapohjia kuumottaa. Nuoret miehet juoksemassa ympyrää syksyllä, liikuntasalin hierarkiassa. Jokainen meistä tietää, että oikeanpuoleinen käytävä tämän salin puolapuuseinällä vie röökipaikalle, jossa kovikset hengaavat välitunneilla röökaamassa. Varmaan suurin osa tämänkin porukan röökaajista käy siellä välitunneilla. Kummallista kyllä, mutta jokainen röökipaikalla rampannut nuori tietää aina mitä merkkiä kukin paikalle eksynyt polttaa. Varaa valita siis on, eikä kaikkia mahdollisia tököjä tarvitse hyväksyä. Aina löytyy se parempi kaveri, jolle osoittaa pyyntönsä jämien suhteen. Eikä se jäänyt siihen. Ne jotka tulivat uusina röökipaikalle polttivat tupakkansa rauhassa… maksettuaan ensin suojelutupakan paikalla olleelle isommalle, tai ainakin vanhemmalle röökipaikan vakiasukkaalle.  Niin se oli kai aina ollut. Paljon ennen meidän ikäluokkamme kouluvuosia täällä, ja niin se kai tulisi aina olemaan. Eikä sillä ollut mitään tekemistä minkään voiton kanssa. Me opeteltiin vasta elämään, ja me kaikki pidettiin toisistamme huolta, omalla erilaisella tavalla – tietämättä yhtään mitään siitä, mikä meitä odotti tulevaisuudessa. Röökipaikoilla kasvoi ystäviä loppuelämää silmälläpitäen, mutta toisinaan myös ikuisia kilpakumppaneita, miehiä ja vaimoja. Tulevaisuuden juoppoja, lakimiehiä, muusikoita. Ihan kaikkia yhteiskunnan tekijöitä. Niitäkin, joita ei oltu luotu elämään yli kolmekymppiseksi.

-         No niin! Seis! Huutaa jumppamaikka. Se on saanut haistaakseen tarpeeksi hikeä ja nuorten miesten testosteronia.
-         Leveä haara-asento! Tahdissa, yks-kaks-kol-nel, viis, no vauhtia!

Kun me jumppaamme, jumppamaikka aukoo liikuntavälinevaraston ovet kaikkien kymmenien, ja taas kymmenien avaimiensa joukosta löytyvällä liikuntavälinevaraston lukkoon sopivalla avaimella. Sitten se heittää kymmeniä palloja lattialle – ja mielissämme me kuolaamme kaikki, sitä parasta mahdollista palloa itsellemme. Sitä joka on kova, ja joustavin – paras pallo heitettäväksi koriin. On kuuma ja kylmä. Me ollaan kaikki valmiita pompottamaan palloa, vasten kiiltävää parkettia. Jokaisen meistä olkavarsissa tuntuu se kiristävän lämmin, mutta kylmänväreiden kaltainen  tunne, joka kehottaa olemaan juuri oma itsensä silloin, kun saa hetken aikaa itselleen. Muusta meidän ei kai tarvitse tietääkään. Ilma on raskaan lämmin, viileä ja puhdas, täynnä räjähdyksen tunnelmaa elämästä. Jokainen askel kuulostaa askeleelta, jokainen puolapuu tuntuu hiotulta puulta, ja jokainen tömäys muistuttaa jatkuvan liikkeen kokonaisuudesta. Eikä kukaan meistä huomaa tai oikeastaan tunnista sitä, kuinka me kaikki kaipaamme sen jonkin olemassaoloa tässä hetkessä. Sen jonkin minkä olemassaolosta me emme tiedä mitään, mutta tunnemme kuinka se jokin puuttuu, vaikka onkin saavutettavissa. Se kiertää ympärillämme odotuksen tunteena. Lämpimänä tuulenvireenä ja pehmeinä sanoina, joita ei kuitenkaan voi kuulla. Se ilmestyy kevään ensimmäisinä päivinä, kun puronoro piiloutuu kirpaisevan raikkaassa ilmassa hangen ja asfaltin väliin. Lipuu hiljalleen kristallinkirkkaiden jääpeitteiden alla satoina ilmakuplina lintujen laulaessa omassa, jokakeväisessä rytmissään vapautuksen laulua. Kylmä väistyy kevään tieltä, ja ensimmäisten viileiden öiden koittaessa, juuri kevään ja kesän välissä, se koskettaa hellästi niskaa sormenpäillään.

-         seis! Ottakaa pallo itsellenne. Vapaata heittelyä koreihin, tokaisee jumppamaikka ahavoituneiden kasvojensa lomasta, jotka loistavat loputonta tarmoa ja auktoriteettia jokaisen paikalla olevan nuoren miehen silmissä.
-         Viisitoista minuuttia, sanoo jumppamaikka napsauttaessaan sekuntikellonsa päälle.
Ja niin me pompotellaan palloa vasten kiiltävää parkettia. Välillä heitto koriin, välillä muutama hieno liike, muutama hieno tekniikka, ehkä Hook- heitto. Ehkä muutama juoksuaskel ja heitto, ehkä vain heitto jostain keskikentän tuntumasta. Ja niin kuluu viisitoista minuuttia. Sitten aletaan pelaamaan. Mutta ennen peliä otetaan luku kahteen – sitten ykköset ottavat paidat pois, ja kakkoset pitävät paidat päällä.

Kello tulee 9.30. Koripallopeli käy kuumimmillaan. Me juostaan, hikoillaan ja kiroillaan hiljaa mielissämme huonosti mennyttä peliä, tai sitten me ollaan voitonriemuisia kuin koirat haaskalla. Lihakset kireinä juostaan pallon perässä salin päästä toiseen. Huudetaan ääneen kurkkumme käheiksi. Ja sitten, yht’äkkiä – aivan yllättäen liikuntasaliin alkaa valumaan yhdeksännen luokan tyttöjä. Ne tulevat tänne meidän jälkeemme liikuntatunnille. Ne käyvät istumaan kentän laidalle asetetuille penkeille, ja koko sali tulvahtaa täyteen nuoren naisen tuoksua. Siellä ne kuiskuttelevat, tirskuvat ja supattelevat menneen kesän asioita. Ja me juoksemme aina vain kovempaa, huudamme, kiroamme mielissämme. Haisemme nuorten miesten hielle, testosteronille ja alati kasvaville lihaksille. Ja ysiluokan tytöt haistavat sen – mutta eivät tiedä siitä vielä mitään, tai tietävät, mutta eivät osaa yhdistää sitä mihinkään muuhun, kuin jännittävään tunteeseen lanteilla, puristavan hellään lämpöön jossain syvällä navan seudulla ja reisien sisäpinnalla. Ja he katsovat kuinka nuorten miesten vapaana roikkuvat penikset heilahtelevat vapaina salihousujen alla, verkkareiden etumuksissa, liian selväpiirteisenä, liian houkuttelevana olemukseltaan. Ja he tietävät mikä se on, mutta kukaan ei sano siitä sanallakaan.  

Sitten pilli soi.
-         suihkuun! Ja jokainen kanssa käy suihkussa. Huutaa Jumppamaikka ahavoituneiden kasvojensa lomasta, hymy kasvoillaan.

Yksikään meistä ei jää yhdeksännen luokan tyttöjen kanssa liikuntasaliin. Me kaikki rynnätään rappuset ylös, suoraan pukukoppiin. Jumppamaikka jää juttelemaan vielä tyttöjen liikunnanohjaajan kanssa. Niiden naureskelu kuuluu etäältä alakerran liikuntasalista meillä kerran edessä olevan aikuisuuden ilmentymänä – hetkinä jolloin mikään ei tunnu oikein miltään, iltoina television ääressä ilman minkäänlaista tarvetta tehdä mitään päätöntä, ilman sitä polttavaa tunnetta olemassaolon merkityksestä, ilman rintalastasta pohkeisiin asti ulottuvaa kutinaa elämästä.

Osa meistä riisuutuu alasti, ottaa rohkeasti pyyhkeen ja pinkaisee suihkuun. Suihkun lattia on kylmä, harmailla laatoilla laatoitettu, seinät jäätyneen lumen valkoiset. Suihkut sinänsä toimivat moitteettomasti hetken, ja sitten taas eivät. Kukaan ei käytä saippuaa. Kenelläkään ei ole mukana pesuainetta. Peseydytään siis pelkällä kraanavedellä. Se vie terävimmän hienhajun pois, mutta jättää ponnistelun, tekemisen tuoksun nuorille vartaloille.





Yksitellen tai ryhmissä, me sännätään ulos liikuntasalin pukuhuoneesta. Kuka mihinkin. Osa livahtaa suoraan lähimetsän pöheikköön, josta leijailee etäisesti raskas tupakantuoksu. Kaikki opettajat tietävät kyllä, mitä pöheikössä tapahtuu välitunneilla, ja 10minuuttia on riittävä aika vaikka mihin. Välitunnilta myöhästyneet röökaajat joutuvat kuitenkin tyytymään pikasauhuihin tai yksinkertaisiin jämiin, joita me jätämme tottuneesti toisillemme, ja syyttelemme toisiamme sitten pummeiksi. Minä kuulun tähän porukkaan, joka käy röökillä välituntien aikana. Sitten kello soi sisälle. Kymmenen minuuttia kuluu yllättävän nopeasti, kun tupakoi. Me ei röökipaikalla koskaan jutella koulusta vaan koulukavereista, menneestä viikonlopusta, ekakerroista ja siitä kuinka koulun kovimmat gimmat löytyy kymppiluokalta, ja kuinka jollain niistä on isot tissit, tai hyvä perse. Kaikista puhutaan nimillä. Me kaikki, pojat ja tytöt. Ketään ei sivuuteta. Uudet ihmiset röökipaikalla huomioidaan aina varmasti, eikä yksikään uusi röökaaja saa koskaan poltettua kuin yhden tai korkeintaan kaksi kolmasosaa tupakastaan, ennen kuin joutuu jättämään loput jollekin kokeneemmalle kävijälle. Meillä on oma hierarkiamme täällä, enkä minä suinkaan kuulu alimpaan kastiin. Siitä pitää olla ylpeä – vaikka tulevat vuodet muuta puhuisivatkin.

Kello on soinut jo kolme minuuttia sitten. Alkaa olemaan kiire tunnille. Seuraavaksi meillä on matematiikantunti. Matematiikanopettaja on nainen nimeltä Jaana. 32vuotias nainen, jolla on huono iho, isot tissit, ja usein vihreät sukkahousut, sekä lyhyt hame. Se on hoikka, ja se käyttää poolopaitoja.

Me kerrataan hetkellisesti Pythagoraan lausetta. Lasketaan muutama lasku.  Tehdään muutamat kalvopohdinnat, lasketaan pinta-alaa ja tilavuutta. Jossain särmiöiden, kartioiden ja pallojen kohdalla minulla alkaa seisomaan. On tukala olla. Opettaja kiertää luokassa. Auttaa oppilaita erilaisten laskujen kanssa. Se tulee kohdalleni juuri pahimman stondiksen aikaan. Ja jotenkin minä tunnen, että sen laskema käsi olkapäälleni viestii, kuinka se haluaisi nousta pulpetilleni, avata muhkeat reitensä edessäni ja näyttää miltä aikuinen nainen näyttää silloin, kun se haluaa. Se katsoo laskujani, ja sanoo, että ne ovat oikein. Mutta minä huomaan, että sen katse on naulittu haarovälini tukevaan pullistumaan. Sitten se nousee ylös, vetäen samalla hitaasti nenän kautta ilmaa sisäänsä ja imaisee nopeasti alahuultansa. Katsoo olkansa ylitse vielä kävellessään liitutaululle. Asiallisesti, ei lainkaan riettaasti.

-         Keskiviikoksi teette sitten sivut 102. 103 ja 106. Ne ovat kaikki avaruusgeometriaa ja näistä tulee tehtäviä kokeeseen.  

Kello soi välitunnille ja me säntäämme koulun ruokalaan. Jono on pitkä. Ulottuen ruokasalista rehtorin kopille. Rehtori ei ole nyt paikalla. Opetushallituksen syysmatka viroon pitää osan opettajista poissa seuraavat kolme päivää. Suurin osa opettajista on siis nyt sijaisia. Se tietää leppoisia päiviä nyt ainakin seuraaviksi kolmeksi päiväksi.

Ruokajonossa me puhumme siitä, kuinka ruoka tuoksuu hyvältä. Kuinka viikonlopun diskoreissun aikana se yksi tyttö kaupungin toiselta puolen nuoli sen 17vuotiaan poikakaverinsa kiveksiä lähipuistossa, vaikka se on itse vasta 15vuotias. Ja kuinka se yksi seiskaluokkalainen kundi oli kuulemma juonut isänsä Mennenit ja pöllinyt äitinsä vihreät Marlborot koska ei ollut saanut mistään röökiä eikä viinaa viikonlopuksi. Jäätyään kiinni, se oli karannut seuraavaksi yöksi pois kotoaan ja poliisit olivat hakeneet sen huomaansa.

Pöydissä istutaan aina tietyssä järjestyksessä. Ysiluokat omalla alueellaan, kympit omalla, seiskat syövät erikseen ja kasit vasta sitten, kun ysit ovat lähteneet ruokalasta. Tänään syödään Lindströminpihvejä ja perunamuussia, sekä ruskeaa kastiketta. Ruuan kanssa saa lasillisen maitoa, lasillisen vettä ja kaksi voinappia. Pöytiin on tuotu tusinan verran näkkileipää.

Ruokailun jälkeen me kiirehditään röökipaikalle. Aikaa on reilusti, sillä seuraava tunti alkaa vasta 12.30. Ja viisitoista minuuttia on aivan riittävästi röökaamiseen. Röökin jälkeen sujahdetaan porukalla poikien vessaan. Haju on sanoinkuvaamattoman tiukka. Ei lainkaan puhdas, vaan kusen ja tupakan sekoitus. Seinät täynnä töherryksiä ja pillunkuvia. Vapaamielisyyden huipentumia siitä, mitä on olla elossa tänään. Ja me nauramme ääneen. Se on kaikki leikkimielistä kikattelua tulevaisuutta silmälläpitäen. Viimeisiä vuosia, kun voimme kikatella vessan seinän piirustuksille ilman, että se tarkoittaa mitään erityistä.



Ryntäämme ulos vessatilasta juuri kun kellot soivat. Osa porukasta lähtee vielä uhmakkaasti tupakalle. Minä menen kouluun sisälle. En halua jäädä paitsi äidinkielen tunneista. Niistä olen aina pitänyt. Lempiaiheitani ovat sijamuodot ja lyriikka. Sijamuodoista ehdoton suosikkini on komitatiivi. Demonstratiivipronominit translatiivissa ovat myös suosikkejani. Minä voin puhua illan pelkästään sijamuodoista siinä, missä toiset puhuu hampurilaisista, vaikka hampurilaiset ovatkin ehdotonta lempiruokaani. Mutta toisaalta – mitä enemmän niitä syö, sitä vähemmän ne todella maistuvat.

Me joudutaan odottamaan opettajaa aina äidinkielentunneille. Se johtuu siitä, että opettajamme on eläkkeelle jäänyt entinen äidinkielen lehtori, joka on tullut huonon taloudellisen tilanteen vuoksi takaisin opettamaan. Hän on kuitenkin arvokkaan näköinen mies. Tammesta valmistettu, kiiltäväksi lakattu kävelykeppi, harmaa pikkutakki, vahvikkeet kyynärpäissä, suorat housut ja kunnioitusta herättävän kokoinen vatsa.  Kaiken kruunaa kuitenkin silmälasit, joiden sangaton olemus tekee opettajasta älykkään ja boheemin näköisen herrasmiehen. Ei kuitenkaan lihava mies. Hyvässä lihassa – ja lihaa hän tuntuikin syövän. Kaupungilla kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Teijo, äidinkielen lehtorimme olisi ostanut eläkkeelle jäämispäivänään kokonaisen lehmänruhon, pilkkonut sen 300 osaan, joista suurin osa oli kilon kokoisia palasia, toiset hieman isompia. Sitten Teijo oli ostanut kaksi arkkupakastinta ja sullonut ne täyteen lehmänlihaa odottamaan sitä, että ne sulatettaisiin ja syötäisiin pois. Me laskettiin joskus, että jos Teijo syö 300g lehmänlihaa päivässä ja lehmänlihaa on yhteensä 422kiloa, kuten tarina kertoi, niin Teijo syö lehmänlihaa 3vuotta ja noin 3 kuukautta. Paljon hänestä kertoo myös se, että eläkehaastattelussaan Teijo mainitsi, että nyt hänellä on aikaa kirjoittaa, juoda punaista viiniä, paistaa lihaa ja syödä valkoista leipää, sekä sipulia – ilman, että kukaan valittaa hänen elämäntavoistaan. Leskeksi Teijo oli jäänyt edeltävänä vuonna – ja niin oli kaatunut unelma vaimon kanssa Pariisiin muuttamisesta, jonnekin Roquetten alueelle, Place de La Bastillen nurkille. Niin Teijo kertoi haastattelussaan ensimmäisenä eläkepäivänään. Tarina kertoo myös, että Teijo olisi ollut humalassa tuon haastattelun aikana ja tokaissut, että ”jos mikään muu ei toimi, päästän itseni päiviltä”.

Ensimmäiseksi me käymme läpi Lyriikan historiaa. Toiseksi runoutta kansalliskirjallisuudessa. Kolmanneksi runoutta musiikissa. Me kirjoitetaan runo – jonka jokainen lukee luokan edessä ääneen. Jännitys on käsin kosketeltavaa. Minä aloitan kirjoittamisen Tyynylleni kuolaavasta kuvismaikasta. Vilkaisen naapuripöydän tapahtumia ja huomaan, että luokkakaverini ei pääse edes alkuun. Teijo laskee levysoittimen neulan levylle, jonka hän on tuonut mukanaan kirjoituksen taustamusiikiksi. Musiikki alkaa luikertelemaan tylsämielisten ja väsähtäneiden oppilaiden jaloissa outona bassovirtana. Se ei ole kuitenkaan laahaavaa musiikkia vaan rytmikästä, sykkivää niin kuin pornomallien varret orgasmissa. Vapauden tuolla puolen liitäviä ääniä jostain syvemmältä, jostain pehmeämmästä painajaisesta. Ääniä pimeiltä kaduilta jossain New Orleansissa tai Chigagossa.  Kieroja ääniä yksinkertaisessa yössä.

-         Kirjoittakaa niin että sattuu Nuoret! Huutaa Teijo jostain musiikin joukosta.

Tuollainen asenne vanhalta miesopettajalta on monen yläkoululaisen mielestä huvittavaa, mutta monet meistä eivät tajua miten paljon Teijo on elänyt.
Ja minä kirjoitan. Katson välillä kuinka Teijo katsoo ulos ikkunasta, minusta vasemmalle. Ulkona tuulee, musiikki sisällä luikertaa yhä hurjemmin. Se sahaa lämpimästi seinästä toiseen, vinkuu kuin naispaholainen – huutaa meille vapaudesta Amerikan yössä. Ja me kirjoitamme viimeinkin kaikki. Jokainen kynä raapii ruutupaperille sanoja rytmikkäästi. Arpia rakastavia paholaisia, tuhannen kuuman yön poltteessa. Teijo katsoo ulos ja hymyilee surullisesti. Toivo on mennyttä kapean rakkauden jäähtyneessä hiilloksessa. Ja minä kirjoitan yhä vuolaammin, näen kuinka Teijo hymyilee ulkona pyöriville lehdille musiikin tahdissa. Ja aivan yhtä yllättäen, kuin musiikki alkoi, se päättyy. Aivan kuin seinään

-         Seis! Huutaa Teijo.
-         Aika. Nyt te ette enää saa kirjoittaa yhtään mitään.

Muutama hämmästynyt huokaus ja ihmettelevä kysymys. Paperit rapisevat hiljaisuudessa. Kyniä lasketaan pulpeteille. 

vappusää


Vappusää muuttuu
Tien tuolla puolen rättisitikka,
Kaivan hautaa
porkkanoille.
Naapurin ukko grillaa
jäniksenpapanoita.

Friday, April 6, 2012


Pyyhin koirankusta lattialta mopilla.
Tanja
       sättii kelvottomaksi,
        kun en ensin kuivannut.
Vanhat kahvitahrat sopivat
                         uuteen tapettiin.
Olen kuulemma huono
kotirouva.

Kylmää kahvia lasissa.
Pihassa lunta toista metriä vielä.
Naapurin tuijat heiluu
tuulessa poispäin talosta.
Niin ne on talven jälkeen
tuulen pyörät.

Thursday, April 5, 2012

New Yorkin kevät.
Puutaloja odotellaan
haisee tervalle rannassa
vanha laiva.
John Oli Komea poika
joka muutti meille suomeen
masentui syksyisin.

Saturday, March 31, 2012

tapellaan vaimon kanssa.
Sitten sovitaan asiat.
juodaan liian kuumaa kahvia
Minä olen lihava.
Ettei ilma kotipihalla pilaantuisi.