Novelli. Osa 1.
Tuuli
humisee niin voimakkaasti korvissani, etten kuule ohitse valuvaa liikennettä. Sitä
tuskin edes on, mutta sekin vähä, jota tässä aamussa vilisee, menee minulta
huomaamatta. Kello on 7.52 aamulla ja minun pitäisi olla 20 minuutin päästä
koulun liikuntasalissa valmiina juoksemaan kuusi kierrosta vastapäivään, neljä
myötäpäivään. Minä myöhästyn, ja se tietää rangaistusta. Ehkä muutamaa
ylimääräistä punnerrusta, tai ehkä muutama ylimääräinen juoksukierros. Mutta me
ei voida puhua rangaistuksesta, me olemme koulussa oppiaksemme. Jumppamaikka
osaa toisinaan olla todella inhottava. Nukuin liian pitkään. Eikä se ole mikään
selitys. En syönyt aamupalaa. Hörppäsin nopeasti appelsiinimehua suoraan purkin
suusta ja puraisin vanhaa pöydällä maannutta pullaa. Ei maittanut, vaikka nälkä
olikin. Loput annoin koirallemme. Aivan liian kova kiire jonnekin sinne missä
kiireelle on annettu jonkinlainen kiireen merkitystä täydentävä tehtävä. Poljen
pyörälläni minkä ehdin, mutta tätä kaupunkia ei selvästikään ole suunniteltu
koululaiselle, vaan ihmisille, joiden elämän täyttää ahneus ja kaikki se muu
tarve, joka tekee yhtenä päivänä jokaisesta koululaisesta omien vanhempiensa
kaltaisia kansalaisia. Liikennevaloja, katuvaloja, mainosvaloja. Auringonvaloa
ikkunoiden pinnoilta kajastuen alas kylmien kauppakeskusten ohitse viilettävien
autojen tuulilaseihin ja niistä takaisin heijastuen jalankulkijoiden silmille.
Kaupungin ääni muistuttaa heti aamusta alkaen kiireestä joka kaikilla on
jonnekin, mutta sinne jonnekin, missä kiireen merkitys mitätöityy pienempääkin
pienempiin mittasuhteisiin – valon nopeuden kaltaiseen arvoitukseen
olemassaolon merkityksestä; kellotetusta todellisuudesta. Kaupunki lienee
ihmisille rakennettu, ettei maailmaa tarvitse nähdä. Tai sitten meillä on liian
usein väärän malliset lasit silmillämme, joiden takaa huominen on aina parempi,
koska sitten-kun on sen aika, että kaikki on kohdallaan, eikä ole enää mitään
menetettävää – sitten on aika elää täysillä.
Ilma on
kirkas, kuulas, raikas. Puiden lehdet ovat jo kuolleet, vaikka osa niistä
edelleenkin jaksaa roikkua oksilla – ikään kuin pitäen kiinni jo kangistuneella
kädellään jostain sellaisesta, joka on päättänyt vetäytyä keväällä aloitetusta
yhteisestä elämästä – niin karkeasti, niin säälittä. Asfaltti on kosteaa, mutta
ei kuitenkaan niin, että sitä voisi sanoa märäksi. Kosteaa sillä tavalla, että
siinä missä talojen betoninen varsi kohtaa kadun, on kosteus langettanut
viileän rakkautensa osoitukseksi runsautta, tällaisen liiton sopimuksesta, merkiksi
siitä, että kaikki on lopulta yhtä. Ilma tuoksuu appelsiinin ja puun puhtaalle
sekoitukselle. Varjoisissa kohdissa sähköinen, viileä tunnelma. Palaneen
tulitikun tuoksua etäisesti muistuttava, mutta kuitenkin puhtaan viileä.
Sellainen, jota ei tuoksuna voi kuvailla, mutta tunne, jonka se luo – on
ensisijaisesti tuoksun kaltainen. Puhdas. Auringonvalon osuessa maahan yön
aikana asfalttiin jäätyneet lehdet menettävät muromaisen rapeutensa ja
muuttuvat heiveröisen nahan kaltaisiksi lastuiksi. Vielä osittain niiden
poimukohdissa saattaa kimmeltää pakkasenpuremien muovaamia sokeripintaisia
aumoja. Talvi tekee vauhdilla tuloaan, mutta antaa silti vielä odottaa itseään
muutaman kuukauden. Kaupunki muuttuu hiljalleen valkoisen sammaleen alla kesää
odottavaksi kanjonimuodostelmaksi, jossa sen asukit ovat onnellisen
tietämättömiä ja sokeita sille, mikä odottaa seuraavan kulman takana, ja miksi.
Tai miksi kaupungin halki virtaava puro jäätyy aina yhdeltä kohtaa koko
talveksi, heti ensimmäisten pakkasten saavuttua, mutta pysyy muuten auki. Puron
rannassa asuvat syrjityt tietävät ehkä jotain enemmän, mutta tuskin hekään
riittävästi. Heillä ei liene aikaa miettiä puron jäätymiseen johtavia syitä.
Asunnottomana heillä on huolia enemmän kuin aikaa, ja kylmä todella hiipii
kaupunkiin kuin epävarma tunnelma. Läheisen vanhan sillan alunen onkin aikojen
saatossa muuttunut asunnottomien luolaksi. Selviytymisen tyyssijaksi. Ja
selviytyminen tällaisissa oloissa vaatii todellista luonnetta. Ja tällaisilla
oloilla tarkoitan kaupunkia. Kaupunki ei ole luonnollinen tila. Luonnossa kaikki
on tasapainossa, ehkä voitaisiin puhua symbioosista – mutta kaupunki nojaa alisteiseen,
orjuuttavaan ajattelutapaan. Ja mitä se tarkoittaa kaltaiselleni pyöräilevälle
ihmiselle. Se tarkoittaa takapyörän sutimista jäähileisellä asfaltilla. Se
tarkoittaa hiusten jäätymistä, höyryävää hengitystä ja onnensekaisia aamuja.
Kevään odotus alkaa poikkeuksellisesti aina syksyisin juuri niinä päivinä, kun
aurinko vielä lämmittää kohmeisia katuja ja ihmisten siluetit maalautuvat
auringossa kulkeviksi, tulta puhaltaviksi rangoiksi. Sitä se tarkoittaa ainakin
minun mielestäni, ja ne jotka väittävät muuta valehtelevat.
Saavun
koulun pihaan. Ajan polkupyörän telineeseen tottuneesti ilman, että ääntä juuri
kuuluu kumien osuessa vanhan ruosteisen telineen kaapatessa pyöräni eturenkaan
tiukkaan syleilyynsä. Koulun pihalla tuoksuu heinä ja näkkileipä.
Pyörätelineiden luona kasvaa puskia, joiden piiloissa kävimme leikkimässä
pieninä lapsina leikkejämme. Ei mitään sen kummempaa. Poliisia ja rosvoa,
intiaaneja ja cowboyta. Sotaa, jossa vastakkain olivat useimmiten nimettömät
osapuolet. Ei politiikkaa, pelkkää leikkiä. Nyt puskat muistuttivat ennemminkin
siitä, kuinka olimme menneenä kesänä juosseet vartiointifirman harmaaseen
pukuun pukeutunutta vartijaa pakoon ja piiloutuneet puskien viileään
katveeseen. Kuuntelemaan vartijan uhoa siitä, kuinka on turha yrittää pakoon.
Ja kuinka tuo samainen vartija seisoi pusikoiden edessä ainakin 40 minuuttia,
haravoiden saman aikaisesti taskulamppunsa valolla pusikon pintaa, poltellen
tupakkaa ja vaihtaen asentoaan vain nimellisesti. Samaan aikaan hän puhui
pelottavan rauhallisella äänellä siitä, kuinka ”nyt tuli seinä vastaan vitun
huligaanit..” ja ”tästä te vielä maksatte..”. Se oli varsin pelottavaa, sillä
mikäli hän olisi todella halunnut saada meidät vastuuseen jostain, mitä hän
uskoi meidän tehneen, olisi hän soittanut paikalle lisää vartijoita, tai vaikka
poliisit. Mutta se, että hän aikoi hoitaa tilanteen itse, lopullisesti – kieli
siitä mitä me kaikki pelkäsimme todella; omankäden oikeutta. Oikeutta, jossa toista
satutettiin ja lujaa, koska jollain toisella oli valtaa jonkin sellaisen
tekemiseen. Valtaa ja halua. Lopulta me selvisimme pois pihan pusikoista
silkalla mielenmaltilla ja odottamisen jalolla taidolla. Vartijan oli pakko
myöntää, että saalis oli karannut, ja päivän vihamielinen palkkio jäi saamatta.
Me voitimme, vartija hävisi, kuten niin monena muunakin kertana näiden kahden
osapuolen kohdatessa. Kukaan tuntemani nuori ei halunnut isona vartijaksi. Ei
ainakaan tällaiselle alueelle, jossa ylä-koulu ja Lukio olivat hallitsevassa
osassa. Tuskin missään muuallakaan, mutta eritoten – ei täällä. Itse en
ainakaan olisi kehdannut ajaa juovuspäissään sekoilevaa nuorisoa takaa jossain
entisen kouluni pihamaalla, samalla kantaen ylpeänä vihreänharmaata vartijan
sotisopaa, ja muistuttaen ulkoiselta olemukseltani toisen maailmansodan
aikaista natsipoliisin siviili-ilmiantajaa. Ei kiitos.
Muutama
juoksuaskel hiekkatietä pitkin koulun ikivanhalle pihamaalle, josta viileän
oloisesti, mutta nopeasti kävellen ylämäkeä vanhalle puiselle parakille,
sementtilaattojen ylitse katokseen, tummanruskeista puuovista sisään
liikuntasalin pukuhuoneeseen. Naulakoita ei juuri ole vapaana, ilmassa tuoksuu
testosteroni ja kosteat vaatteet. Alhaalla liikuntasalissa juostaan jo
alkulämpöä. Kantapäiden töminä parketilla kertoo vauhdin olevan hurja –
jumppamaikka huutaa seis! ”Vastapäivään, vauhtia!” . Muistan kuinka ensimmäisen
kerran tullessani liikuntasaliin tämä pukuhuone vaikutti kylmältä kuin
kalmisto. Silloinen syksy oli lämmin, puut pitivät lehtensä pitkälle lokakuun
loppuun, ja sitten kerralla tuli lunta niin paljon, että koko kaupunki oli
sekasorron vallassa. Silloin naapurikaupungista lähetettiin lähestulkoon koko
aurauskalusto auraamaan kaupungin katuja. Sähköt olivat poikki useita päiviä ja
pakkanen oli käsittämättömän kova. Seuraavana kesänä oli kuumin kesä
kuuteenkymmeneen vuoteen. Sinä kesänä läänimme alueella riehui useita suuria
tulipaloja, jotka sittemmin osoittautuivat tahallaan sytytetyiksi erään
Ammattikoulussa Rakennusalaa opiskelleen ulkopaikkakuntalaisen toimesta. Hänestä
ei koskaan kukaan puhunut sen kummemmin mitään. Kaikki tiesivät kyllä kenestä
oli kyse, mutta siihen se jäi. Kukaan ei puhunut juuri sen enempää. Hänen
äidistään tiedettiin, että hän oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä Lukion
takana kulkevan puronrantaan, vanhaan mäntyyn, jota pidettiin yleisesti
kutupaikkana nuorille pareille, koska paikka oli varsin sopivasti raskaiden
pensaiden ympäröimä, vanhan metsätien varrella. Äidin nimeksi tiedettiin Maija,
mutta kukaan ei koskaan puhunut hänestä sen kummemmin. Tiedettiin vain, että
Maija oli sen yhden tyypin äiti, joka silloin sinä yhtenä kesänä aiheutti
pelkoa sytyttelemällä tulipaloja ympäri kaupunkia. Eräässä näistä tulipaloista
kuoli kaupunkimme entinen talousjohtaja. Jälkeenpäin saimme tietää, että entinen
talousjohtaja oli ollut tulipalon sytyttäneen nuoren isä. Mutta mitä
todennäköisimmin tämä tuhopoltto ei ollut mitenkään suunnattu entistä
talousjohtajaa vastaan. Tuli oli vain levinnyt, eikä kukaan ollut sammuttanut
sitä ajoissa. Lopulta tuli oli ottanut vauhtia läheisestä paperivarastosta,
siirtynyt siitä kuivakäymälän seinään, ja sitten edellisenä iltana kaadetun
marjapensaan oksiston välityksellä entisen talousjohtajan autotallin
sisätiloihin, ja sitä myöten hänen asuntoonsa. Myöhemmin kerrottiin tarinaa,
että tulen saarrettua asunnon kokonaan, olisi entisen talousjohtajan
olinpaikalta kuulunut kivuliasta huutoa, mutta todennäköisemmin hän oli kuollut
jo pitkän aikaa ennen, kuin liekit saavuttivat hänet.
Riisun
vaatteeni, pukeudun shortseihin ja heitän vaatteeni myttyyn penkille, kengät
potkaisen penkin alle, ja repun ripustan epämääräisesti nuottiavainta
muistuttavaan naulaan.
Alas
liikuntasaliin on 18 rappusta. Jokaisen rappusen turvaksi ollaan asennettu
mustaa muovia oleva muotti, jonka tarkoituksena on suojella rappusten terävää
kulmaa jatkuvalta kulkemiselta. Ja sen me nuoret kyllä osasimme. Jatkuvan
kulkemisen. Kulkemista siellä, kulkemista täällä. Pysähdyimmekö me missään
vaiheessa, vai kuljimmeko me koko ajan päämäärättömän onnellisina ympäriinsä
etsien jonkinlaista turvaa – mille ikinä milloinkin. Vanhempien mukaan me
nykyajan nuoret emme tehneet mitään muuta, kuin kuljimme koko ajan, tai sitten
norkoilimme paikallamme. Ja jos me sitten päätimme kulkea tai olla täysin
asiallisesti paikallamme, olimme me heti juonimassa jotain.. jotain mikä oli
kaikkia hyviä tapoja vastaan.
-
Jaaha,
hyvä kun tulit! Huudahtaa jumppamaikka.
-
Ehdit
vielä hienosti mukaan! Hän jatkaa.
Me juostaan
vielä ainakin 15kierrosta ympyrää. Hengästyttää ja jalkapohjia kuumottaa.
Nuoret miehet juoksemassa ympyrää syksyllä, liikuntasalin hierarkiassa.
Jokainen meistä tietää, että oikeanpuoleinen käytävä tämän salin puolapuuseinällä
vie röökipaikalle, jossa kovikset hengaavat välitunneilla röökaamassa. Varmaan
suurin osa tämänkin porukan röökaajista käy siellä välitunneilla. Kummallista
kyllä, mutta jokainen röökipaikalla rampannut nuori tietää aina mitä merkkiä
kukin paikalle eksynyt polttaa. Varaa valita siis on, eikä kaikkia mahdollisia
tököjä tarvitse hyväksyä. Aina löytyy se parempi kaveri, jolle osoittaa
pyyntönsä jämien suhteen. Eikä se jäänyt siihen. Ne jotka tulivat uusina
röökipaikalle polttivat tupakkansa rauhassa… maksettuaan ensin suojelutupakan
paikalla olleelle isommalle, tai ainakin vanhemmalle röökipaikan vakiasukkaalle.
Niin se oli kai aina ollut. Paljon ennen
meidän ikäluokkamme kouluvuosia täällä, ja niin se kai tulisi aina olemaan.
Eikä sillä ollut mitään tekemistä minkään voiton kanssa. Me opeteltiin vasta
elämään, ja me kaikki pidettiin toisistamme huolta, omalla erilaisella tavalla
– tietämättä yhtään mitään siitä, mikä meitä odotti tulevaisuudessa.
Röökipaikoilla kasvoi ystäviä loppuelämää silmälläpitäen, mutta toisinaan myös
ikuisia kilpakumppaneita, miehiä ja vaimoja. Tulevaisuuden juoppoja,
lakimiehiä, muusikoita. Ihan kaikkia yhteiskunnan tekijöitä. Niitäkin, joita ei
oltu luotu elämään yli kolmekymppiseksi.
-
No
niin! Seis! Huutaa jumppamaikka. Se on saanut haistaakseen tarpeeksi hikeä ja
nuorten miesten testosteronia.
-
Leveä
haara-asento! Tahdissa, yks-kaks-kol-nel, viis, no vauhtia!
Kun me
jumppaamme, jumppamaikka aukoo liikuntavälinevaraston ovet kaikkien kymmenien,
ja taas kymmenien avaimiensa joukosta löytyvällä liikuntavälinevaraston lukkoon
sopivalla avaimella. Sitten se heittää kymmeniä palloja lattialle – ja
mielissämme me kuolaamme kaikki, sitä parasta mahdollista palloa itsellemme.
Sitä joka on kova, ja joustavin – paras pallo heitettäväksi koriin. On kuuma ja
kylmä. Me ollaan kaikki valmiita pompottamaan palloa, vasten kiiltävää
parkettia. Jokaisen meistä olkavarsissa tuntuu se kiristävän lämmin, mutta
kylmänväreiden kaltainen tunne, joka
kehottaa olemaan juuri oma itsensä silloin, kun saa hetken aikaa itselleen.
Muusta meidän ei kai tarvitse tietääkään. Ilma on raskaan lämmin, viileä ja
puhdas, täynnä räjähdyksen tunnelmaa elämästä. Jokainen askel kuulostaa
askeleelta, jokainen puolapuu tuntuu hiotulta puulta, ja jokainen tömäys
muistuttaa jatkuvan liikkeen kokonaisuudesta. Eikä kukaan meistä huomaa tai
oikeastaan tunnista sitä, kuinka me kaikki kaipaamme sen jonkin olemassaoloa
tässä hetkessä. Sen jonkin minkä olemassaolosta me emme tiedä mitään, mutta
tunnemme kuinka se jokin puuttuu, vaikka onkin saavutettavissa. Se kiertää
ympärillämme odotuksen tunteena. Lämpimänä tuulenvireenä ja pehmeinä sanoina,
joita ei kuitenkaan voi kuulla. Se ilmestyy kevään ensimmäisinä päivinä, kun
puronoro piiloutuu kirpaisevan raikkaassa ilmassa hangen ja asfaltin väliin.
Lipuu hiljalleen kristallinkirkkaiden jääpeitteiden alla satoina ilmakuplina
lintujen laulaessa omassa, jokakeväisessä rytmissään vapautuksen laulua. Kylmä
väistyy kevään tieltä, ja ensimmäisten viileiden öiden koittaessa, juuri kevään
ja kesän välissä, se koskettaa hellästi niskaa sormenpäillään.
-
seis!
Ottakaa pallo itsellenne. Vapaata heittelyä koreihin, tokaisee jumppamaikka
ahavoituneiden kasvojensa lomasta, jotka loistavat loputonta tarmoa ja
auktoriteettia jokaisen paikalla olevan nuoren miehen silmissä.
-
Viisitoista
minuuttia, sanoo jumppamaikka napsauttaessaan sekuntikellonsa päälle.
Ja niin me
pompotellaan palloa vasten kiiltävää parkettia. Välillä heitto koriin, välillä
muutama hieno liike, muutama hieno tekniikka, ehkä Hook- heitto. Ehkä muutama
juoksuaskel ja heitto, ehkä vain heitto jostain keskikentän tuntumasta. Ja niin
kuluu viisitoista minuuttia. Sitten aletaan pelaamaan. Mutta ennen peliä
otetaan luku kahteen – sitten ykköset ottavat paidat pois, ja kakkoset pitävät
paidat päällä.
Kello tulee
9.30. Koripallopeli käy kuumimmillaan. Me juostaan, hikoillaan ja kiroillaan
hiljaa mielissämme huonosti mennyttä peliä, tai sitten me ollaan
voitonriemuisia kuin koirat haaskalla. Lihakset kireinä juostaan pallon perässä
salin päästä toiseen. Huudetaan ääneen kurkkumme käheiksi. Ja sitten, yht’äkkiä
– aivan yllättäen liikuntasaliin alkaa valumaan yhdeksännen luokan tyttöjä. Ne
tulevat tänne meidän jälkeemme liikuntatunnille. Ne käyvät istumaan kentän
laidalle asetetuille penkeille, ja koko sali tulvahtaa täyteen nuoren naisen
tuoksua. Siellä ne kuiskuttelevat, tirskuvat ja supattelevat menneen kesän
asioita. Ja me juoksemme aina vain kovempaa, huudamme, kiroamme mielissämme. Haisemme
nuorten miesten hielle, testosteronille ja alati kasvaville lihaksille. Ja
ysiluokan tytöt haistavat sen – mutta eivät tiedä siitä vielä mitään, tai tietävät,
mutta eivät osaa yhdistää sitä mihinkään muuhun, kuin jännittävään tunteeseen
lanteilla, puristavan hellään lämpöön jossain syvällä navan seudulla ja reisien
sisäpinnalla. Ja he katsovat kuinka nuorten miesten vapaana roikkuvat penikset heilahtelevat
vapaina salihousujen alla, verkkareiden etumuksissa, liian selväpiirteisenä,
liian houkuttelevana olemukseltaan. Ja he tietävät mikä se on, mutta kukaan ei
sano siitä sanallakaan.
Sitten pilli
soi.
-
suihkuun!
Ja jokainen kanssa käy suihkussa. Huutaa Jumppamaikka ahavoituneiden kasvojensa
lomasta, hymy kasvoillaan.
Yksikään meistä ei jää yhdeksännen
luokan tyttöjen kanssa liikuntasaliin. Me kaikki rynnätään rappuset ylös,
suoraan pukukoppiin. Jumppamaikka jää juttelemaan vielä tyttöjen liikunnanohjaajan
kanssa. Niiden naureskelu kuuluu etäältä alakerran liikuntasalista meillä
kerran edessä olevan aikuisuuden ilmentymänä – hetkinä jolloin mikään ei tunnu
oikein miltään, iltoina television ääressä ilman minkäänlaista tarvetta tehdä
mitään päätöntä, ilman sitä polttavaa tunnetta olemassaolon merkityksestä,
ilman rintalastasta pohkeisiin asti ulottuvaa kutinaa elämästä.
Osa meistä riisuutuu alasti, ottaa
rohkeasti pyyhkeen ja pinkaisee suihkuun. Suihkun lattia on kylmä, harmailla
laatoilla laatoitettu, seinät jäätyneen lumen valkoiset. Suihkut sinänsä
toimivat moitteettomasti hetken, ja sitten taas eivät. Kukaan ei käytä
saippuaa. Kenelläkään ei ole mukana pesuainetta. Peseydytään siis pelkällä
kraanavedellä. Se vie terävimmän hienhajun pois, mutta jättää ponnistelun,
tekemisen tuoksun nuorille vartaloille.
Yksitellen tai ryhmissä, me sännätään
ulos liikuntasalin pukuhuoneesta. Kuka mihinkin. Osa livahtaa suoraan
lähimetsän pöheikköön, josta leijailee etäisesti raskas tupakantuoksu. Kaikki
opettajat tietävät kyllä, mitä pöheikössä tapahtuu välitunneilla, ja
10minuuttia on riittävä aika vaikka mihin. Välitunnilta myöhästyneet röökaajat
joutuvat kuitenkin tyytymään pikasauhuihin tai yksinkertaisiin jämiin, joita me
jätämme tottuneesti toisillemme, ja syyttelemme toisiamme sitten pummeiksi. Minä
kuulun tähän porukkaan, joka käy röökillä välituntien aikana. Sitten kello soi
sisälle. Kymmenen minuuttia kuluu yllättävän nopeasti, kun tupakoi. Me ei
röökipaikalla koskaan jutella koulusta vaan koulukavereista, menneestä
viikonlopusta, ekakerroista ja siitä kuinka koulun kovimmat gimmat löytyy
kymppiluokalta, ja kuinka jollain niistä on isot tissit, tai hyvä perse.
Kaikista puhutaan nimillä. Me kaikki, pojat ja tytöt. Ketään ei sivuuteta.
Uudet ihmiset röökipaikalla huomioidaan aina varmasti, eikä yksikään uusi
röökaaja saa koskaan poltettua kuin yhden tai korkeintaan kaksi kolmasosaa
tupakastaan, ennen kuin joutuu jättämään loput jollekin kokeneemmalle
kävijälle. Meillä on oma hierarkiamme täällä, enkä minä suinkaan kuulu alimpaan
kastiin. Siitä pitää olla ylpeä – vaikka tulevat vuodet muuta puhuisivatkin.
Kello on soinut jo kolme minuuttia
sitten. Alkaa olemaan kiire tunnille. Seuraavaksi meillä on matematiikantunti. Matematiikanopettaja
on nainen nimeltä Jaana. 32vuotias nainen, jolla on huono iho, isot tissit, ja
usein vihreät sukkahousut, sekä lyhyt hame. Se on hoikka, ja se käyttää
poolopaitoja.
Me kerrataan hetkellisesti
Pythagoraan lausetta. Lasketaan muutama lasku.
Tehdään muutamat kalvopohdinnat, lasketaan pinta-alaa ja tilavuutta.
Jossain särmiöiden, kartioiden ja pallojen kohdalla minulla alkaa seisomaan. On
tukala olla. Opettaja kiertää luokassa. Auttaa oppilaita erilaisten laskujen
kanssa. Se tulee kohdalleni juuri pahimman stondiksen aikaan. Ja jotenkin minä
tunnen, että sen laskema käsi olkapäälleni viestii, kuinka se haluaisi nousta
pulpetilleni, avata muhkeat reitensä edessäni ja näyttää miltä aikuinen nainen
näyttää silloin, kun se haluaa. Se katsoo laskujani, ja sanoo, että ne ovat oikein.
Mutta minä huomaan, että sen katse on naulittu haarovälini tukevaan pullistumaan.
Sitten se nousee ylös, vetäen samalla hitaasti nenän kautta ilmaa sisäänsä ja
imaisee nopeasti alahuultansa. Katsoo olkansa ylitse vielä kävellessään
liitutaululle. Asiallisesti, ei lainkaan riettaasti.
-
Keskiviikoksi
teette sitten sivut 102. 103 ja 106. Ne ovat kaikki avaruusgeometriaa ja näistä
tulee tehtäviä kokeeseen.
Kello soi välitunnille ja me
säntäämme koulun ruokalaan. Jono on pitkä. Ulottuen ruokasalista rehtorin
kopille. Rehtori ei ole nyt paikalla. Opetushallituksen syysmatka viroon pitää
osan opettajista poissa seuraavat kolme päivää. Suurin osa opettajista on siis
nyt sijaisia. Se tietää leppoisia päiviä nyt ainakin seuraaviksi kolmeksi
päiväksi.
Ruokajonossa me puhumme siitä, kuinka
ruoka tuoksuu hyvältä. Kuinka viikonlopun diskoreissun aikana se yksi tyttö
kaupungin toiselta puolen nuoli sen 17vuotiaan poikakaverinsa kiveksiä
lähipuistossa, vaikka se on itse vasta 15vuotias. Ja kuinka se yksi seiskaluokkalainen
kundi oli kuulemma juonut isänsä Mennenit ja pöllinyt äitinsä vihreät Marlborot
koska ei ollut saanut mistään röökiä eikä viinaa viikonlopuksi. Jäätyään
kiinni, se oli karannut seuraavaksi yöksi pois kotoaan ja poliisit olivat
hakeneet sen huomaansa.
Pöydissä istutaan aina tietyssä
järjestyksessä. Ysiluokat omalla alueellaan, kympit omalla, seiskat syövät
erikseen ja kasit vasta sitten, kun ysit ovat lähteneet ruokalasta. Tänään
syödään Lindströminpihvejä ja perunamuussia, sekä ruskeaa kastiketta. Ruuan
kanssa saa lasillisen maitoa, lasillisen vettä ja kaksi voinappia. Pöytiin on
tuotu tusinan verran näkkileipää.
Ruokailun jälkeen me kiirehditään
röökipaikalle. Aikaa on reilusti, sillä seuraava tunti alkaa vasta 12.30. Ja
viisitoista minuuttia on aivan riittävästi röökaamiseen. Röökin jälkeen
sujahdetaan porukalla poikien vessaan. Haju on sanoinkuvaamattoman tiukka. Ei
lainkaan puhdas, vaan kusen ja tupakan sekoitus. Seinät täynnä töherryksiä ja
pillunkuvia. Vapaamielisyyden huipentumia siitä, mitä on olla elossa tänään. Ja
me nauramme ääneen. Se on kaikki leikkimielistä kikattelua tulevaisuutta
silmälläpitäen. Viimeisiä vuosia, kun voimme kikatella vessan seinän
piirustuksille ilman, että se tarkoittaa mitään erityistä.
Ryntäämme ulos vessatilasta juuri kun
kellot soivat. Osa porukasta lähtee vielä uhmakkaasti tupakalle. Minä menen
kouluun sisälle. En halua jäädä paitsi äidinkielen tunneista. Niistä olen aina
pitänyt. Lempiaiheitani ovat sijamuodot ja lyriikka. Sijamuodoista ehdoton
suosikkini on komitatiivi. Demonstratiivipronominit translatiivissa ovat myös
suosikkejani. Minä voin puhua illan pelkästään sijamuodoista siinä, missä
toiset puhuu hampurilaisista, vaikka hampurilaiset ovatkin ehdotonta
lempiruokaani. Mutta toisaalta – mitä enemmän niitä syö, sitä vähemmän ne
todella maistuvat.
Me joudutaan odottamaan opettajaa
aina äidinkielentunneille. Se johtuu siitä, että opettajamme on eläkkeelle
jäänyt entinen äidinkielen lehtori, joka on tullut huonon taloudellisen
tilanteen vuoksi takaisin opettamaan. Hän on kuitenkin arvokkaan näköinen mies.
Tammesta valmistettu, kiiltäväksi lakattu kävelykeppi, harmaa pikkutakki,
vahvikkeet kyynärpäissä, suorat housut ja kunnioitusta herättävän kokoinen
vatsa. Kaiken kruunaa kuitenkin
silmälasit, joiden sangaton olemus tekee opettajasta älykkään ja boheemin
näköisen herrasmiehen. Ei kuitenkaan lihava mies. Hyvässä lihassa – ja lihaa
hän tuntuikin syövän. Kaupungilla kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Teijo,
äidinkielen lehtorimme olisi ostanut eläkkeelle jäämispäivänään kokonaisen
lehmänruhon, pilkkonut sen 300 osaan, joista suurin osa oli kilon kokoisia
palasia, toiset hieman isompia. Sitten Teijo oli ostanut kaksi arkkupakastinta
ja sullonut ne täyteen lehmänlihaa odottamaan sitä, että ne sulatettaisiin ja
syötäisiin pois. Me laskettiin joskus, että jos Teijo syö 300g lehmänlihaa
päivässä ja lehmänlihaa on yhteensä 422kiloa, kuten tarina kertoi, niin Teijo
syö lehmänlihaa 3vuotta ja noin 3 kuukautta. Paljon hänestä kertoo myös se,
että eläkehaastattelussaan Teijo mainitsi, että nyt hänellä on aikaa
kirjoittaa, juoda punaista viiniä, paistaa lihaa ja syödä valkoista leipää,
sekä sipulia – ilman, että kukaan valittaa hänen elämäntavoistaan. Leskeksi
Teijo oli jäänyt edeltävänä vuonna – ja niin oli kaatunut unelma vaimon kanssa Pariisiin
muuttamisesta, jonnekin Roquetten alueelle, Place de La Bastillen nurkille.
Niin Teijo kertoi haastattelussaan ensimmäisenä eläkepäivänään. Tarina kertoo
myös, että Teijo olisi ollut humalassa tuon haastattelun aikana ja tokaissut,
että ”jos mikään muu ei toimi, päästän itseni päiviltä”.
Ensimmäiseksi me käymme läpi Lyriikan
historiaa. Toiseksi runoutta kansalliskirjallisuudessa. Kolmanneksi runoutta
musiikissa. Me kirjoitetaan runo – jonka jokainen lukee luokan edessä ääneen. Jännitys
on käsin kosketeltavaa. Minä aloitan kirjoittamisen Tyynylleni kuolaavasta
kuvismaikasta. Vilkaisen naapuripöydän tapahtumia ja huomaan, että
luokkakaverini ei pääse edes alkuun. Teijo laskee levysoittimen neulan levylle,
jonka hän on tuonut mukanaan kirjoituksen taustamusiikiksi. Musiikki alkaa
luikertelemaan tylsämielisten ja väsähtäneiden oppilaiden jaloissa outona
bassovirtana. Se ei ole kuitenkaan laahaavaa musiikkia vaan rytmikästä,
sykkivää niin kuin pornomallien varret orgasmissa. Vapauden tuolla puolen
liitäviä ääniä jostain syvemmältä, jostain pehmeämmästä painajaisesta. Ääniä
pimeiltä kaduilta jossain New Orleansissa tai Chigagossa. Kieroja ääniä yksinkertaisessa yössä.
-
Kirjoittakaa
niin että sattuu Nuoret! Huutaa Teijo jostain musiikin joukosta.
Tuollainen asenne vanhalta
miesopettajalta on monen yläkoululaisen mielestä huvittavaa, mutta monet meistä
eivät tajua miten paljon Teijo on elänyt.
Ja minä kirjoitan. Katson välillä
kuinka Teijo katsoo ulos ikkunasta, minusta vasemmalle. Ulkona tuulee, musiikki
sisällä luikertaa yhä hurjemmin. Se sahaa lämpimästi seinästä toiseen, vinkuu
kuin naispaholainen – huutaa meille vapaudesta Amerikan yössä. Ja me
kirjoitamme viimeinkin kaikki. Jokainen kynä raapii ruutupaperille sanoja
rytmikkäästi. Arpia rakastavia paholaisia, tuhannen kuuman yön poltteessa.
Teijo katsoo ulos ja hymyilee surullisesti. Toivo on mennyttä kapean rakkauden
jäähtyneessä hiilloksessa. Ja minä kirjoitan yhä vuolaammin, näen kuinka Teijo
hymyilee ulkona pyöriville lehdille musiikin tahdissa. Ja aivan yhtä yllättäen,
kuin musiikki alkoi, se päättyy. Aivan kuin seinään
-
Seis!
Huutaa Teijo.
-
Aika.
Nyt te ette enää saa kirjoittaa yhtään mitään.
Muutama hämmästynyt huokaus ja
ihmettelevä kysymys. Paperit rapisevat hiljaisuudessa. Kyniä lasketaan
pulpeteille.