Lahjakkuus ja ajattelu

Minusta on tullut vanha. Tai sitten olen ollut sitä jo niin kauan, etten enää muista kuka olen, missä olen ja miksi. Epäluuloisuus on kasvattanut merkitystään siinä, minkä piti olla järjellä ajatellen selkeää.. sitten kun on aikuinen. Olenko minä aikuinen? Hyvällä omalla tunnolla voin sanoa olevani. Eikä se kai ole pahasta. En minä tiedä. Aikuisena olen kuitenkin kaikkien elämieni aikakausien ikäinen, toisin kuin nuoret, jotka ovat vain nuoria.

Tämä lienee myös syy siihen, minkä vuoksi en meinaa muistaa kuka olen. Myös ymmärrykseni siitä missä olen ja miksi on jollain tapaa puutteellista.

Ongelmaksi tässä on muodostunut se, etten enää ymmärrä minulle luotujen odotusten merkitystä. Odotukset tulevaisuuden suhteen rakentuvat niiden puolihuolimattomien toiveiden ympärille, joilla mahdollistetaan käännekohdat elämässä.

Suunnataan alitajuisen sokeasti kohti jotain tiettyä pistettä. Kadotetaan paljon asioita pyrkimällä johonkin "tiettyyn" tilaan. Menestys määrittelee merkityksen myös luovan valtaväestön keskuudessa. Harvempi tekee enää "omaa" juttuaan. Erään entisen tyttöystäväni ystävä oli tällainen "taiteilija". Se pukeutui oudosti. Siinä se. Se kokeili puhua oudosti ja minua varoiteltiin väittelemästä sen kanssa taiteesta, koska se oli vaarallinen hermostuessaan. No, eipä ollut. Itseasiassa; se poika oli hyvin pinnallinen ja olematon. Hienot, oudot vaatteet, sopiva slangivivahde, vähän niinkuin Ville Valo, mutta liian selvästi Ville Valo. Niinkuin tätä nykyä liian moni nuori "taiteilija". Sen nimikin taisi olla Ville, tai jotain sinne päin. Ei se itseään esitellyt, kun halusi olla niin erilainen. Minä en viitsinyt sanoa sille, että erilaisuutta ei kannata koota noin tunnetuista hahmoista, mikäli haluaa olla erilainen. Ja sitähän se taisi haluta. Olla erilainen. Se oli kateellinen erilaisille ihmisille.

En tiedä pojasta sen enempää, kun en saanut tutustua kuin ohi kiitävän hetken likaisen keittiönpöydän ääressä. Se tyyppi oli vaan jotenkin niin imelä, että hävetti sen puolesta. Mutta se siitä. Näitä ihmisiä riittää. Heille ei ole selvää ryhmää koska he kokoavat itsensä monesta eri osatekijästä, joiden päälle lyödään nimimerkki. He tekevät asiaa ehdoilla, joiden selvittämiseen he eivät halua käyttää aikaa. Periaatteen ihmisiä. Hymähteleviä ihmisiä, joille kaltaisteni ihmisten puhe on aina kritiikkiä "johon kaikilla on oikeus", mutta "vain jos kritiikki on hyvää kritiikkiä". Ja sitähän se ei ole. Niin, tässä kirjoituksessani minä en käsittele kritiikkiä. Minä käsittelen merkitystä sinänsä. Miksi ollaan sitä mitä ollaan ilman vaihtoehtoja. Koska vaihtoehdoista puhuttaessa pysytään tietyissä rajoissa.

Luodaan "taidetta, vain taiteen vuoksi!". Tiedetään jo tehtäessä, että tätä se taide nyt on! Tätä sen pitää olla. Vaihdetaan vaatteet, syödään heinää ja ollaan taiteilijoita. Samalla ei kuitenkaan ymmärretä, miksi jotkut pitävät ihmeellisenä sitä, miten televisioon ilmestyy kuva. Tai, että mitä ainetta puu on. Tiedetään jo ennalta. Tiedetään mitä halutaan. Ei lähdetä sokeasti tekemään. Tarvitaan piste jota kohti suunnata.Eräs melkeinpä aidosti typerä ihminen kommentoi kirjoituksiani city.fi:n blogissa sanomalla, että "ei se että on taiteilija lunasta oikeutta olla munaton - ".

Munaton tarkoittaa tässä tapauksessa rohkeutta. Rohkea on ihminen, jolla on päämäärä. Minä etenen sokeasti. Uskon sokeasti. En koskaan todellisuudessa tiedä, mitä olen tekemässä..Ehkä hän ei ollutkaan aidosti typerä. Ehkä hän halusi vain hallita.

"jossain on satanut koko viikon
ja jos vielä sataa enemmän niin sen maan
kaikki ihmiset hukkuu mutaan. Jatkoin
aamukahvin juomista.
tupakka horjui vasemmassa kädessäni."