Pariisi osa 2.

Hetkeksi hotellihuoneeseen, jossa me katsellaan kuinka pilvet lipuu Pariisin yllä. Taivas on kuitenkin etupäässä pilvetön, vain nuo muutamat pilvet yrittävät. Sininen taivas ja täysin valkoiset pilvet. Ei ne taida olla suomen yksinoikeus. Minä otan kuvia niistä kamerallani. Sitten menen paskalle. Tanja lähtee ostamaan tupakkaa lähikaupasta. Minä kirjoitan hetken runoa ja kuuntelen mustien ihmisten puhetta jostain keskeltä hotellin takapihalle langenneista syvänsinisistä varjoista. Avaan punaviinipullon. Le Petit Lonque Dog, mukavaa ainetta. Jostain leijuu paistetun leivän tuoksu. Aamu on jo ohitse, mutta lähellä on pieni pullapuoti, jossa tehdään niitä uskomattoman hyviä kanelirusinakierteitä, joita me kaksi vuotta sitten täällä ollessamme ahmimme aina aamuisin kahvin kanssa. Nyt juon kuitenkin punkkua ja kokeilen keskittyä kirjoittamaan runoa, joka ei millään ota luonnistuakseen. Kuuntelen kuinka televisio tai radio pauhaa jossain naapurihuoneessa. Avaan sipsipussin ja mutustelen muutaman Tillikatkarapumausteisen sipsin viinin ohella. Sitten kirjoitan taas muutaman sanan ja pysähdyn ihmettelemään tätä kokonaisuutta. Me Pariisissa – jälleen! Mahtavaa. Ja sitten Tanja tulee takaisin. Me poltetaan tupakat ja napsitaan toisistamme kuvia avoimen ikkunan edessä. Minä yritän puhaltaa renkaita niin, että Tanja ottaa kuvan, mutta en onnistu. Sitten me juodaan viiniä. Ilta alkaa hiipimään Pariisin ylle. Ei täällä tule sillä tavalla pimeää heti – se vaan on niin, että tämä on valojen kaupunki. Puhtaat pehmeät kesävalot. Vai pitäisikö tätä kutsua valoksi yössä – keskellä ei mitään ja kuitenkin kaiken keskellä samaan aikaan. Tanjalla on ongelmia sen kanssa, mitä pukea päälle. Sitten me lähdetään liikkeelle. Matkaa on taitettavaksi melkein kaksi kilometriä, mutta se ei totisesti haittaa Pariisissa. Kaikki on nähtävä, kaikki on näkemisen arvoista. Ilmassa soi musiikki, tuoksuu ruoka ja juhla. Se sellainen kokonaisuus, jota voi kuvailla hetkeksi nuotiolla kesäyössä. Sellainen, kun aurinko ei suostu täysin laskeutumaan ja ilman on lämmin, puhdas. On kevyttä keinua liikkumatta yhtään mihinkään.

Kävellään kiinalaisten ravintoloiden ohitse. Sitten Italialaisten ravintoloiden, sekä muutaman kauniin katukahvilan. Pysähdytään hetkeksi ja juodaan punkkua kolan kanssa. Huono yhdistelmä. Poltetaan tupakat ja jatketaan matkaa. Sitten tullaan Place de la Bastillen aukiolle. Ollaan hetkellisesti hukassa, kierretään kehää. Tullaan Rue Saint Antoinelle. Sitä hetken matkaa suoraan, sitten oikealle, Voilá! Rue des Tournelles! Olemmeko me oikealla kadulla. Tämä on pieni, himmeästi valaistu katu, paljon pieniä porttikongeja. Sitten kuuluu musiikki, alkaa näkyä porukkaa. Tuonne me olemme kai menossa.

Ja me sukellamme tähän iloisena vellovaan, avomieliseen ihmisjoukkoon odotuksitta, valmiina keskustelemaan, tapaamaan uusia ihmisiä, kokemaan todellisuuden uudessa valossa ja hyväksymään kaiken sellaisenaan, ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja. Me kuljetaan baaritiskille ja tilataan ensimmäiset juomat. Tanja ottaa oluen ja minä otan Cuba Libren. Ei mikään ehdoton suosikkini, mutta hyvä aloitusjuoma illalle, jolloin ei voi olla lainkaan varma siitä mitä tulee tapahtumaan. Baari jossa olemme on erittäin pieni. Vain muutama tuoli, muutama pöytä ja ehdottomasti maailman pienin musiikkilava. Lavalla kiiltelee puhtaaksi puunattuja instrumentteja – ikään kuin odottamassa muusikoita soittamaan yötaivaalle yhtenään nousevaa musiikkia – savukiemuraa menneisyyden maailmasta. Taikoja ajan takaa.
- excuse moi, parlez vous francais? Kysyy vanhempi mies baaritiskillä.
- Un peau. Parlez vous Anglais? Vastaan.
- A little bit, yes. Hän sanoo ja esittelee itsensä.
- Gilles, My name is Gilles.
- Hi, my Name is Olavi – how ya’ doin? Väännän puheeni oletuksen verran etelä-valtioiden suunnalle.
- Hello Olavi. Would you like to make a donation and give your name and address for the band in order to receive a bands record sometime later for free?
- For free?
- Yes, for free.
- Oh, why not.
Pistän Tanjan kirjoittamaan salanimeni paperiin ja pyydän häntä valehtelemaan osoitteemme Suomessa. Tanja tekee hyvää työtä. Jopa kadunnimi on upeasti valehdeltu.

Baarin ovella syntyy meteliä. Kaikki kääntyvät katsomaan kuinka soittolavalle valuu ensimmäinen iso mustaihoinen mies. Tottunein ottein tämä vanha, harmaahiuksinen mies kaivaa isosta mustasta laatikosta esiin kiiltäväpintaisen saksofonin. Me seuraamme hiljaa hänen liikkeitään, vaikka muu ravintola tuntuukin olevan täysin välinpitämätön tämän miehen tekemisistä.



Ulkopuolella yö hiipii luoksemme. Katuvalot lämmittävät ilmaa olemassaolollaan, ei kuitenkaan niin, kuin ne lämmittävät hyvin läheltä. Niiden vuotama valo läpäisee ihon, tarttuu lihaksiin ja luihin, sulkee syliinsä ja halaa rohkaisevasti. Ja olemme tyytyväisiä siihen, että olemme juuri täällä. Enkä tarkoita, että olemme sisällä Baarissa, vaan Pariisissa – luovuuden ja rakkauden kaupungissa, valojen pehmeässä kaupungissa, joka on rakennettu ihmisille. Sillä sellainen tämä kaupunki on; ihmisille rakennettu. Toinen mustaihoinen, huomattavasti nuorempi, sileäihoinen mies nousee lavalle. Ottaa syliinsä punaisen, kiiltäväpintaisen kitaran. Hänen jäljissään lavalle nousee rumpujen taakse kipuava keski-ikäinen musta mies. Hänen kasvojaan peittää valtava parta, josta on huomattavissa selvästi harmaita partakarvoja. Bassoon tarttuu nuorempi vaaleaihoinen mies, ja koskettimien taakse kipuaa ehdottomasti orkesterin vanhin mies, joka näyttää Juutalaiselta opettajalta knallihattuineen ja harmaan beigeine pikkutakkeineen. Jalassa hänellä on housut, sekä peilin lailla kiiltävät mustat kengät. Yhtye tuoksuu arvokkaalle sikarille ja halvalle hajuvedelle. Kokonaisuus muistuttaa olemukseltaan Place Des Vosguesin tunnelmaa leikkivine lapsineen, suihkulähteineen päivineen ja puiden tarjoamine varjoineen. Hulppean vapautunut kokemus, kesken kuuman kesäpäivän – varjojen tarjoamaa rauhaa, kuumassa keskipäivän auringossa.

Bassoa kannatteleva mies nappaa muutaman terävän iskun basson kaikukopan juuresta ja baari hiljenee hetkellisesti, kosketinsoittaja juoksuttaa sormiaan muutaman oktaavin edestakaisin nopeasti ja rumpali heittää yleisön silmille nopean fillin. Ilta on käynnistynyt elävän musiikin osalta. Me kuuntelemme ja siemailemme juomiamme katsellen, kuinka tämä yhtye hädin tuskin liikkuu. Selvää liikettä on havaittavissa ainoastaan kitaristissa ja rumpalissa. Kitaristi näyttää pitkäleukaiselta mielistelijältä soittaessaan Funkahtavaa jazzia, rumpali ei näytä oikeastaan miltään, vain hänen kätensä liikkuvat – mutta miten ne liikkuvat! Vapaasti, vauhdilla! Ja hän pitää rytmin tasaisesti yllä – lähes liian tasaisesti. Me liikutumme ja hölmistymme samanaikaisesti kaikki. Musiikki virtaa kaikkien paikallaolijoiden läpi vuolaana, puhtaana virtana. Ilman karikkoja, ilman jokilaivoja. Suomaastona jostain syvältä orjuuden yöstä, kahdensadan vuoden takaa. Baarin ilma on kostea ja täynnä tupakankärjistä nousevia savukiehkuroita, jotka saavuttavat kohdevalaisimien sillat, samalla hiljalleen kadoten olomuotomme katonharjalle.

Kun me tultiin Pariisiin ensimmäistä kertaa, ihmeteltiin kuinka pariisilaiset taksikuskit ajavat. Niillä on vauhtia 110km/h aina ydinkeskustaan asti, jonka jälkeen ne selvästikin alkavat kiroilemaan ja ovat vihaisia. Näillä muusikoilla ei ole kiire, mutta he soittivat yhtä huolettomasti kuin pariisilaiset taksikuskit ajavat. Taksia me emme muuten käyttäneet koskaan täällä – ainoastaan matkalla lentokentälle ja lentokentältä keskustaan. Oikeastaan tässä kaupungissa kaikki rytmi on tällaista; nopeaa, selvää, mutta juuri niin sekavaa, että se sotkee ajatukset ja maalaa taivaan purppuraksi kankaaksi, jonka keskellä virtaa likaisen vihreä Seiné.

Me käydään ulkopuolella hengähtämässä. Sisällä on liian kuuma. Varmaankin yli 40astetta. Ulkolämpötila ei kuitenkaan jää paljoa sen alapuolelle. On kosteanlämmin ilta. Jos haluaisin todella, saattaisin nähdä kuinka sata-, sataviisikymmentä vuotta sitten vossikat matkasivat hevoskärryineen näitä katuja. Samettinen viitta hulmuten, komean viiksiasetelman kastuessa, Pariisin kosteassa yössä. Kavioiden onttojen käyntiäänten kaikuessa kiviseinistä. Kunpa sellaisen ajan voisi nähdä omin silmin. Vaan erottaisiko sitä tästä päivästä mitenkään – kun muutenkin kaikki elämässä on jotenkin niin upeaa ja epävarmaa kaiken aikaa. Tanja menee kadun toiselle puolen hakemaan meille olutta naapuriravintolasta. Tämä ilta muuttaa muotoaan jokaisen minuutin matkassa. Uusia naamoja, uusia outoja ihmisiä. Kaikki hienossa, sekavassa järjestyksessä odottamassa jotain, mihin kenelläkään ei ole lupaa. Kävelen hieman kauemmas ottamaan kuvaa kokonaisuudesta. Ihmisiä on niin paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Ilmassa leijuu rakkaus ja ymmärrys. Me ollaan kaikki osa tätä, eikä meillä ole enää mahdollisuuksia! Me ei enää olla vastuussa mistään muusta kuin elämästä itsestään – ja siitä, että kaikilla on hyvä olla. Me tavataan Belgialainen Narkkari, joka on tullut paikalle saksalaisen tyttöystävänsä kanssa. He puhuvat hyvää englantia ja ihmettelevät miksi ihmiset eivät istu alas vaan kulkevat ympäriinsä kadulla. Kokeilemme arvuutella mistä kukin on. Se ei onnistu. Seuraamme liittyy Susan Norjasta. Hän kertoo hukanneensa poikaystävänsä. Mutta sitten poikaystävä ilmestyykin paikalle. He puhuvat muutaman sanan norjankieltä – ja poistuvat sitten jonnekin yön pehmeään pimeyteen. Musiikki baarin sisällä kiihtyy nopeammaksi. Basso tuntuu kuljettavan kokonaisuutta eteenpäin – Rummut lyövät reikiä bassotaivaaseen, koskettimet ripottelevat isoja sadepisaroita kesäyöhön ja kitara laulaa yölintuna paranormaalia sävelmää. Saksofoni valittaa vanhana sutena jossain kauempana. Tunnistan kappaleen Miles Davisin Spanish Keyksi.
Lähden käymään naapuripubin wc:ssä. Musiikki muuttuu siististi häiveisenä kokonaisuutena Miles Davisista rock’n’rolliksi ja ranskankieliseksi keskusteluksi. Missään ei näy sisäänkäyntiä vessaan. Kävelen baaritiskille kysymään heikolla ranskankielentaidollani vessan sijaintia. Minut neuvotaan alakertaan. Astun pimeisiin rappusiin, jotka vievät syvälle jonnekin Pariisin katujen alle. Äänet kadulta kuuluvat selvästi tänne. Askeleet erottaa selvästi muista äänistä painavana kokonaisuutena, ja taustalta kuuluu kumeasti naapuribaarissa soittavan Jazz-yhtyeen musiikki. Käytävän seinät ovat kiveä. Kosteaa kiveä, ikään kuin tila oltaisiin käytävineen päivineen rakennettu jonnekin peruskallion sisään, syvälle maahan louhittuun hautaan, tai menneiden aikojen kaupunkiin osoittamaan kunnioitusta tulevaisuuden turhamaisuudelle.

Palaan takaisin kadulle, joka tuntuu olevan enemmän täynnä kuin lähtiessäni vessaan. Paidattomia ihmisiä, siististi pukeutuneita itäeurooppalaisia, muutama hyvin pukeutunut amerikkalainen, Pariisilaisia, Norjalaisia, Ruotsalaisia ja me. Muita suomalaisia me ei olla tavattu täällä. Jostain kauempaa kaupungin yltä kuuluu helikopterin säksätys, mutta se kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tanja voi pahoin. Se on juonut liikaa.
- Lähdetäänkö nukkumaan, Tanja kysyy.
- Ei vielä. Ilta on vielä nuori. Ollaan täällä aamuun asti. Kokeilen saada Tanjaa pirteämmäksi.
- En minä jaksa. Minua oksettaa. Päässä humisee.
Lähden saattamaan Tanjaa hotellille. Ehdimme Place De La Bastillelle, kun Tanjan on pakko oksentaa. Se piristää sen oloa hieman, mutta ei riittävästi. Matkaa on vielä 500 metriä. Kävelemme sen nopeasti. Tanja ei meinaa pysyä pystyssä, minulla on meno päällä. Saattelen Tanjan huoneeseen, autan häntä riisuutumaan ja peittelen hänet.

Poltan vielä tupakan ja katson huonovointista vaimoani, joka on kaivautunut lähes kokonaan peiton alle. Vain hiukset ja toinen käsi on näkyvissä. Pariisi soi outoa ääntä, joka muistuttaa taas hetkellisesti kuinka paljon täällä on afrikkalaisia siirtolaisia.