Hieman ennen puoltapäivää ja sen jälkeen..

Aamulla minä herään siihen, että koira näkee vieressä unta. Se on kivunnut sänkyyn, vaikka sitä ollaan kielletty ainakin sata kertaa tekemästä niin. Sitten minä puen ylleni nuhjuisen, vihreän kylpytakkini ja menen kuselle. Tänään on ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Onneksi on vielä aikaa kirjoittaa ja käyttää koirat ulkona.

Keitän kahvia ja mietin miksi Aurinko paistaa aina yhtä onnettomalta taivaalta riippumatta vuodenajasta. Harakat ovat jälleen marjapuskissa. Pitäisi tappaa niistä muutama, etteivät tulisi enää marjavarkaisiin, tai sitten laittaa verkot puskien ylle ja päälle niin, että marjapensaat ainakin osittain säilyisivät. Pitäisi korjata linnunpönttö vaikka se nyt tyhjä onkin. Sitten minä juon kahvia ja kuuntelen kuinka radiossa soi vanha iskelmä samalla iänikuisella kaipuullaan johonkin tämän maan ylle.

Kunpa edes sataisi hetken. Käytettyäni koirat ulkona on minun pakko istahtaa alas hetkeksi ja tuprutella yksi Chesterfield. Kuinka minusta tuli tällainen? Ennen ei ollut niin väliä tupruttelinko aamutuimaan yhtään mitään. Nyt siitä on tullut taas sellainen tapa jonka toteuttaminen ei vaadi minkäänlaista ajattelua. On vain helppoa istua ja tupakoida. Ruokin eläimet ja katselen hetken kuinka puu heiluu lounaasta puhaltavan tuulen mukana. Missä me oltaisiin jos kaikki paikan nimet unohtuisivat? Pitääkö minun oikeasti mennä tänään töihin?

Perjantaina meillä on soittokeikka. Minua ei huvita ollenkaan. Jollain tavalla pitää saada itsensä ryhdistäytymään ennen syksyä ja tulevaa talvea; muuten minä en selviä. Tanjalle pitää soittaa, että kuulee uusimmat jutut. Voi luoja kuinka minä rakastan sitä naista. Siksi minä kirjoitan sen nimenkin aina oikein. Jos minä alkaisin täyspäiväiseksi tyhjäntoimittajaksi, rakastaisi Tanja minua siltikin, mutta silloin me ei voitaisi asua tässä. Silloin meidän pitäisi muuttaa rivariin tai kerrostaloon vuokralle, enkä minä halua asua vuokralla niin pitkään kuin tiedän maailmassa olevan köyhyyttä.

Mutta se, että minua kiehtoo ajatus tyhjäntoimittamisesta, se on varsinainen ongelma. Johan minä ehdin olemaan tyhjäntoimittaja useamman vuoden ajan asuessani Tampereella. Ja se oli ennenkaikkea hyvää aikaa. Tässä maassa on niin paljon sellaisia tyhjäntoimittajia, jotka vain toimittavat tyhjää, ettei niille voi antaa minkäänlaista kunniaa siitä mitä ne saavat aikaan. Itse olen suhteellisen aktiivinen tyhjäntoimittaja. Pilaan asioita, rikon todellisuutta, oleilen puistoissa ja kahviloissa. Istun paikallani liian pitkiä aikoja ja mietin, miksi jotkut ihmiset ovat närkästyneitä siitä, että joku ei vain jaksa yrittää tai olla jotain mitä hänen tulisi olla kaikkien olevien sääntöjen mukaan.

Niin, sellainen perusjamppa. Ja sitten minä menin Tammelantorille juomaan pahvikupista vahvaa kahvia ja polttamaan muutaman kessun. Oliko silloin mitään merkitystä sillä mikä vuodenaika oli? Minä taisin olla silloin jollain tapaa niin hukassa, että olin löytänyt tien joillekin sellaisille maille, tai alueille, joissa kaikki oli jollain tapaa kosteampaa ja selvemmin esillä. Nyt olen jalostunut sen ajan ylitse ja enemmän eksyksissä. Ja mitä enemmän näen, koen tai tunnen - sitä vähemmän minä tiedän.

Kuolema näissä olosuhteissa ei olisi pahinta mitä mies voi joutua kokemaan - ja niin minä siteeraan Platonia tällaisena maanantaina. Oliko Platon kuitenkaan siteeraamisen arvoinen mies? Sokratesta ei voi siteerata tosissaan. Ja tämä olkoon sääntö vailla syytä.

vapaus tanssia erilailla

..kello on hieman yli kolme tänä päivänä. Minä katselen ikkunasta kuinka viisi harakkaa nokkii pihallemme kuollutta sinitiaisen poikasta palasiksi. Lähden autotalliin. Kaivan esiin ilmakiväärini ja ajattelen hetken, että nyt on aika harventaa harakkakantaa pihamaallamme. Käsiini osuu kuitenkin mielenkiintoinen esine menneiltä vuosiltani. Se on puukko, jossa on nimikirjaimet MS. Mauno Salonen. Vaarin puukko. Mitä se teki tällä puukolla eläessään. Vanhan miehen kädet ovat joskus ehkä pitäneet puukkoa ja vuolleet sillä puuta jossain Karhumäen suunnalla - silloin kun venäläiset taistelivat silloista, jo aikoja sitten mennyttä Suomea vastaan.

Minä näin unta, joka perustui tositapahtumiin. En enää muista minkälainen se uni oli, tai minkälaisia olivat tositapahtumat tässä elämässä, joihin uneni perustui. Nyt olen virkeä - voin siis hetken kirjoittaa, ennen kuin ilta sumentaa kykyni ajatella mitään sellaista, mitä minun tulisi jättää kirjoittamatta. Tammerfestejä vietetään jo varmaankin toistatuhatta kertaa ja maailma alkaa olla niin kulunut, että pöly ei ehdi laskeutua sen pinnalta samaan tahtiin kuin mitä se nousee. Me hengitämme esi-isiemme todellisuutta heidän vartaloittensa nykymuodossa keuhkoihimme näinä kuumina päivinä. Juicen ex-vaimo ja vaimo taistelevat Juicen omaisuudesta sellaisilla sanoilla, että alkaa mieitityttämään onko ne koskaan todella rakastaneet sitä.

Tanja meni töihin ja minä jäin kotiin kirjoittamaan. Koiramme ovat kuumissaan tällaisena päivänä ja läähättävät. Vanhempi koira pitäisi mennä kastelemaan, ettei se tukehdu, mutta minä juon kahvia ja kuuntelen Herbie Hancockin Vein melter - kappaletta. Jazz on musiikista lähimpänä Jazzia, eikä mikään taida muuttua ennen vuotta 2056. Sitten kaikki on jo niin uutta, että todellisuus määritellään sen mukaan mikä on huomisen arvoista, eikä sen mukaan mitä jätämme menneisyyden merkitykseksi. 2056 minä en ole enää elossa. Siitä olen suhteellisen varma. Onkohan Tanja silloin vielä minun naiseni?

Olen yrittänyt lopettaa tupakoinnin nyt liian monta kertaa onnistumatta kertaakaan. 2005 minulla oli suhde naiseen, joka alkoi tupakoimaan minun vuokseni. Sen äiti sairasti skitsofreniaa ja sillä naisella oli pienet rinnat. Se haisi usein etikalle ja pesi hiuksiaan harvoin, koska sen äiti oli pienenä opettanut sille, että hiusten peseminen on Jumalan pilkkaa. Minä sanoin sille, että Jumala on kalju, jonka jälkeen se meni ja nussi ex-poikaystävänsä kanssa niin, että sen iho haisi monta päivää vanhalle syljelle. Sitten me erottiin.

Voisi melkein väittää, että ulkona alkaa satamaan vielä tänään, vaikka täksi päiväksi ei ollakaan ennustettu sadetta. Pitäisi ottaa Tanjan pyörä ja ajella sillä johonkin järven rantaan kirjoittamaan menneestä elämästä, mutta silloin pitäisi ottaa punaviinipullo mukaan ja koska olen luvannut hakea Tanjan tänään töistä, en voi tehdä niin. Se oli kyllä hyvä asia kun asuin Tammelassa, että saatoin milloin vain ottaa punaviinipullon mukaani ja mennä puistoon maleksimaan; katselemaan ihmisiä. Sitten minulle tehtiin selväksi, etten enää ollut tervetullut mihinkään niistä puistoista, joissa olin maleksinut koko Tampereen aikani.

Silloin minä päätin, ettei minusta koskaan tule kirjoittajaa niissä mittasuhteissa, kuin mitä ihmiset minusta olettivat tulevan. Päätin hankkia jonkun muun ammatin - mutta todellisuudessa, en minä koskaan ollut kovin tyytyväinen tähän päätökseen. Sitten minä menin istuskelemaan kahvilaan ja kirjoitin siitä, kuinka elämä on helppoa kun on kahvila jossa istua päivät pitkät. Oliko se sitten elämää? Kyllä se oli. Eilen Tanja sanoi, että minun pitäisi kutsua Tammelan aikaisia ystäviäni kylään meille Nokialle. Minä sanoin, että ne ovat niin nälkäistä sakkia, että me kuolemme nälkään, jos ne tulevat meille maleksimaan. Ja tätä minä kadun. Tammelassa oli hyvä asua ja kaikki oli mutkatonta. En tosin olisi varmaankaan enää elossa, jos olisin jatkanut siellä asumista. Loppujen lopuksi minä aloin pelkäämään yksin asumista. Kyllä. Minä olen sosiaalinen, syrjäänvetäytyvä tyyppi, jonka elämän tärkeimpiä asioita ovat rakkaus ja ruoka. Ennen muinoin se oli punaviini ja paneminen, mutta nyt kun Tanja on tullut on se rakkaus ja ruoka.

Ja siksi minä kirjoitan Tanjalle lauluja. Kun se ruokkii ja rakastaa minua. Siksi minä menin sen kanssa naimisiin - kun se rakastaa minua sellaisena kuin minä olen. Kaikki muut suhteet ovat päättyneet siihen, että olen halunnut muuttaa kaikki ne naiset osaksi menneisyyttäni omialla mahdollisimman typerillä tekemisilläni - ja se ei koskaan ollut rakkautta. Se oli minua itseäni - ja sellainen minä olen. Mutta Tanja on mun nainen. Ja sitä ei tarvitse kuin rakastaa.

Sitten kun minä muutin pois Tammelasta, oli elämä hetken aikaa uutta. Nyt se on omituista ja hyvää. Joka päivä saisi mielestäni sataa niin, että katto kohisee - mutta ei! Tällaisina päivinä minä en kastu lainkaan vaikka pitäisi. Minä hikoilen, mutta se on sama kuin kastuisi rasvassa. Rasva ei lämmitä syvältä niinkuin vesi. Ja sellaiseksi minä olen syntynyt; mieheksi joka on onnellinen sateessa, kun Jazz soi.

Heinäkuuta 2010

Kuumaakin kuumemmat päivät ja niitä seuraavat kostean kuumat, melkein kuin Amerikan eteläosien suoalueiden ilmastolla kiedotut yöt ovat tulleet ja jääneet tänne meidän riesaksemme. Timo Soini on onnellinen siitä, että järki voittaa vihreyden. Kuka meitä johtaa ensi vuoden puolella, tai kuka on se, jolle se tehtävä kuuluisi tässä maailmassa, jossa neljä miljardia ihmistä näkee nälkää?

Kimi Räikkönen on vihainen koska hän tulee takaisin vielä. Niin minun annettiin ymmärtää lehtien sivuilla - tai sitten minä en ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Mistä politiikka kerää kaiken sen suosion, jonka avulla se ratsastaa tulevaisuutta kohti? Meillä on kuulemma niin sotkuista kotona, että Tanjalla menee hermot. Minä en ole huomannut mitään - ehkä minä en osaa katsoa sotkua sellaisenaan.

Tämä on kuitenkin koti, eikä me olla edes juoppoja, tai ammattimaisia sotkijoita. Listat pitäisi laittaa lastenhuoneisiin ja ovien ympärille, mutta olen ollut varsin saamaton koko kesäloman ajan. Samoin kuin kaikki muutkin ajat jolloin minun olisi ollut mahdollista laittaa listat. Kun minä hain neljättä kertaa tapaamisoikeutta lapselleni, sanoi lapseni äiti, ettei minusta koskaan tule hyvää isää. Ja niin minusta ei sitten koskaan tullut hyvää isää. Sillä nyt minä olen naimisissa - eikä me tehdä enää lapsia. Metsiä on tullut koluttua niin paljon, että on vaikea enää pysyä kaupungissa. Ehkä sekin johtuu siitä, että kaupunki on rasistinen ja inhottava paikka tätä nykyä niitä kohtaan, joilla on kyky ajatella asioiden pintaa syvemmälle. Tai sitten minusta on tullut vain vanha. Mutta niin kai kaikista tulee jossain vaiheessa. Eikä se minua hetkauta. Minulla on oma elämäni elettävänä loppuun ja sekin tuntuu välillä liian täyttävältä. Ei, ei se ole täyttävää.

Me kävimme lapissa. Kiusinkijoella. Sinne piti ajaa Jarnon autolla ensin melkein kymmenen tuntia. Sitten piti istua autossa vielä kolme tuntia ja katsella kuinka isokokoinen paarma raiskasi tuulilasinpyyhkijää isolla paarman peniksellään. Sitten me menimme kauppaan hakemaan Lassille kaljaa ja meille muille syötävää. Kaupan pihassa oli profeetta lausumassa humalaista totuutta ja tanssimassa vanhojen aikojen tanssia jota kukaan meistä ei ymmärtänyt tanssiksi. Matkalla lappiin me pysähdyttiin viisi kertaa katselemaan kuinka aurinko ei laskenut ollenkaan ja kaikki oli valoisaa. Sitten alkoi väsyttämään. Ja ehkä minusta on tullut vanha, sillä kun minua alkoi väsyttämään, alkoi minun tehdä mieli palata kotiin. Ja niin käy kuulemma vanhoille ihmisille. Takaisin Tanjan luokse.

Mutta en minä palannut. Sen sijaan me kiertelimme Lapin junttien rakentamaa maata pitkin poikin ja näimme ylpeän Saksalaisen kansan polttamia rajaseutuja, punaiseksi maalattuja kiviä, hirviä ja poroja. Haistelimme luontoa ja nukuimme teltoissa. Aamuisin teetä ja näkkileipää - melkein niinkuin intissä. Näkkileivän päälle makrillia, tonnikalaa, tai jotain muuta, mutta ei koskaan rasvaa. Sitten me kalastimme koko päivän ja Lassi joi kaljaa. Iltapäivällä Jarnokin alkoi juomaan kaljaa - mutta minä join vain limonadia ja vettä. Sitten joku sanoi, että "nyt pitää kyllä mennä paskalle" - ja se toistui pysyvästi koko reissun merkkipaaluna. Kalalupia ostaessamme - kalalupien myyjä näytti jotensakin joltain James Bondin pahikselta.

Ja sitten sunnuntaina me oltiin kotona.
Eikä minulla ollut mitään kerrottavaa koko reissusta kun Tanja siitä kysyi. Ei minulla yleensäkään ole mitään kerrottavaa mistään, sillä minä lamaannun kovin helposti jos minun pitäisi jotain kertoa. Mutta kun tulee mahdollisuus sanoa asiat sellaisenaan kuin ne ovat, ei sanomisestani tule loppua. Sellainen minä olen miehenä ollut aina. Syrjäänvetäytyvä tarkkailija. Vain alkoholi laittaa kukkani kukkimaan näyttävästi, mutta myös terälehteni pehmeiksi niin, ettei millään sanomallani ole kovin selvää muotoa ja todellisuudesta tulee minun rumaa televisio showtani.