Ajatuksia - Näkökulmasta 2.

Kokemus Opettaa Typerille.

Olemassaolossamme meidät on "heitetty maailmaan", jossa me olemme täysin vapaita valitsemaan olemuksemme ja arvomme siitä, että meidät on tähän pakotettu. Eilinen humala oikaisi suhtautumistani menneeseen olemassaoloon ilman, että jouduin myöntämään todellisuuden rajoille vapauksia.

Istuskelu Tempon terassilla avaa mielikuvia siitä, miten elämässä pitää suhtautua kaikkeen merkityksellisenä olemassaolona, ei niinkään olemassaolona sinänsä. Voidaanko näin edes sanoa? Olemmeko me vapaita valitsemaan olemuksemme ajassa, jossa sosiaalinen paine murskaa eksistentialistisen maailmankuvamme rakentamalla siitä täysin toimeentulevan sääntökokoelman?

Me saatamme olla sitä mieltä, että eksistentialistinen ahdistus johtuu tavasta ymmärtää eksistentialistinen olemassaolo merkityksellisenä tapahtumana kaikkien tapahtumien joukossa ilman, että eksistentialismista tulee mitään muuta kuin heittomerkein varustettuja sloganeita. Missä me olemme ei ole sama kuin se, missä meidän tulisi olla silloin kun oletamme olevamme jonkin merkityksen alaisuudessa. Oletus siitä, että taivas on taivaassa, uskonnollisessa merkityksessä, on ristiriitainen jo pelkästään siitä syystä että fysiikan lakien oletetaan ulottuvan uskon asioihin. Itseasiassa, uskonasioista ei koskaan pitäisi puhua sanoilla. Sillä heti, kun uskonasioista tulee osa olevaa maailmankaikkeutta, ollaan päädytty uskomisesta tiedon alueelle.

Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Mutta eikö tässä mennä jo elämän ulkopuolisiin asioihin? Sillä Eksistentialistinen maailmankuva perustuu ymmärrykseen eksistentialistisesta arvolatauksesta. Sokea uskominen johonkin asiaan on ainoa oikea tapa lähestyä asioiden merkitystä. Kaikki epäilys oman olemassaolonsa merkityksestä on silkkaa huuhaata ajateltuna, että olemassaololla on jokin muu merkitys kuin puhdas olemassaolo. Uskominen sinänsä menettää merkityksensä heti kun siitä aletaan tietämään jotain, mutta voidaanko näinkään ajatella, sillä ajattelussa tämän asian tiimoilta päädytään peruskysymyksen toiseen ääripäähän; uskomisen vastakappaleeseen, eli tietoon asioiden olemassaolosta. Eksistentialismissa yksilöllä on siis täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen vain olemassaolevan maailman, todellisuuden piirissä olevaan maailmaan ilman, että päädytään todellisen vapautuksen, täydellisen sokean uskon maailmaan. Jokin tässä ei kuitenkaan täsmää, sillä merkitystä täytyy kuvailla jollain muilla kuin olemassaolevan maailman keinoin.

Onko merkityksiä mahdollisuus kuvailla millään muilla keinoin, kuin olemassaolevan maailman keinoin, siinä pulma. Tosi eksistentialisti löytää varmasti jonkin aukon jolla näin voidaan tehdä. Ongelmaksi minun järjelleni jää kuitenkin se, kuinka esimerkiksi Jumalaa voidaan kuvailla sanomalla, että hän, tai Hän merkitsee jotain tässä maailmantilassa olematta olemassa tässä maailmantilassa, tai olematta olemassa fysiikan jonkinlaisena fysiikanlakien ulkopuolisena asiana, oliona tai ilmentymänä. Tosi eksistentialisti voi huomauttaa minua tässä siitä, kuinka minä itse sanoin, että uskonasioita ei pidä voida kuvailla sanoin, tai päädytään uskonasioista tiedon alueelle. Totta. Minä en voi kuvailla uskonasioita puhumalla niistä, koska silloin päädytään tiedon alueelle, mutta samaan hengenvetoon voidaan todeta, että uskonasioita, Jumalaa sinänsä ei ole olemassa. Tai ehkä Jumala on ollutkin olemassa, ja me olemme "tappaneet hänet", kuten Nietzsche kertoi. Jumalan kuolema on mysteeri, Mutato nomine, nimenvaihdos. Me emme tappaneet Jumalaa jumalana, vaan viattomuutemme uskossa Jumalaan.

Mutta kuinka tappaa viattomuus uskossa johonkin, jonka olemassaolo perustuu uskomukseen jonkin merkityksen olemassaolosta ainoastaan uskomusten, merkitysten, symbolien maailmassa. Tämä on teoria, jolla tuhotaan olemassaoleva teoria vailla käytäntöä. Paljon puhetta asiasta josta ei voi puhua. Jumalasta on tullut aikanaan merkityksellinen ainoastaan niille, jotka häneen ovat halunneet uskoa - ja tämä on fakta. Teoria Jumalasta on ollut uskonasia niille, joiden uskomusta ollaan koeteltu lähtökohtaisesti Jumalan olemassaolon merkityksestä. Mitä Jumalan olemassaolo merkitsee niille joiden usko Jumalan olemassaoloon on kieltävä? Heille asiaa nimeltä Jumala ei ole olemassa. Hyvä niin. Asia käsitelty siltä osin, eikä heidän ajatteluaan tarvitse Jumalan olemassaololla enää rasittaa. Pakanallisuus on hyve siinä missä Uskontokin.

Experientia docet stultos; kokemus opettaa typerille. Mutta missä menee raja? Eikö kokemus luo, viimekädessä rutiineja? Valmiita ajattelumalleja, toimintatapoja ja ennenkaikkea typeryyttä, oman itsensä nostamista toisten ajattelu/toimintamallien yläpuolelle? Onko eksistentialismi tullut tiensä päähän oman mahdottomuutensa vuoksi? Se mistä eksistentialismi on lähtöisin lienee, ja minä sanon lienee, koska en tiedä.. juuri Jumalan kuolema. Onko asia kuitenkin niin, että Jumala onkin kaiken ajattelumme perusta? On. Ja tämä on fakta. Me olemme aina olleet, ja tulemme aina olemaan laji, jonka menestyksen takaa ainoastaan se, että tavoittelemma mahdotonta olemassaolevassa todellisuudessa. Se, että nimeämme todellisuuden osat osaksi ymmärrettävää kokonaisuutta tekee meistä kuitenkin heikkoja. Tieto jonka hankimme muuttuu historiaksi heti kun siitä tulee painettua sanaa. Heti kun jokin asia on laitettu "ylös" ja "nimetty", se menettää merkityksensä. Miksi? Koska se saa merkityksen. Merkityksen saanut asia ei ole enää kehittymiselle merkityksellistä. Se voi säilyttää tämän hetken merkityksen ja ajattelutavan osana todellisuutta, mutta onko se lajimme keskeinen piirre? Säilyttää olemassaoleva todellisuus? Pysähtyä?

Jumalan kuolemalla on suuri merkitys olemassaolomme tutkiskelussa. Me emme koskaan jää paikoillemme lajina, emmekä me tule koskaan hylkäämään ajatusta Jumalasta elämämme perimmäisenä tarkoituksena. Itsetutkiskelu, pohdinta siitä, että "onko tuolla mitään", saa meidät suunniltamme. Mutta kaikki tämä on ristiriitaista verrattuna siihen, mikä on uskomisen lahja älylle, ja älyn lahja epäilykselle omien uskomustemme sekasortoisessa maailmankaikkeudessa.

"Mutta jos itse tiedon muoto muuttuu, se muuttuu samalla muodoltaan joksikin muuksi kuin tiedoksi eikä se enää ole tietoa. Jos se muuttuu alituisesti, ei ole koskaan olemassa tietoa, ja tästä seuraa ettei ole mitään mikä tietää eikä mitään mikä tiedetään" PLATON